Juokset elämäsi kiitotietä. Pitkä ja sumuinen matka, joka täyttyy unelmilla. Olen harrastanut ja kokeillut, paljon olen elämässäni saavuttanut. Lukenut olen kirjoja ja saanut ohjeita. Olen opiskellut ja harjoitellut, joskus tunteja, joskus päiviä lepäämättä. Mutta kukaan ei minua valmentanut elämään. Ei kertonut sen vaaroista tai mahdollisuuksista. En saanut kirjaa, josta etsiä apua, en ohjetta, jota noudattaa.
Unelmien pelikentillä ei päde lait, ei säädökset. Ei ole yhtä oikeaa neuvoa, ei ohjetta. Vain sinä ja edessäsi tuntematon maailma. Välillä tunnen herääväni vaihtopenkiltä, en ole toteuttanut niitä kuvioita, joita joskus pukukopin suojassa suunnitelimme. En niitä merkkejä osannut, joita piirsit taululle. Olen myös usein istunut katsomossa, seurannut muiden taistelua, voittoja ja häviöitä. Olen heitä kadehtinut, koska en ole päässyt kohtaamaan niitä haasteita, joita olisin halunnut.
Nyt seison kiitotien päässä. Silmäni ovat vanginneet ylös nousevat koneet, alas laskutuvat. Siinä seison ja tunnen sateen ihollani ja vaikka edessäni on tyhjä tie, en enää osaa ottaa ensimmäistä askelta. On helpompi katsoa ja kuunnella. On helppo sulkea silmänsä ja unelmoida, kuin tehdä. On kylmyys jo kadottanut tuntoni, olen jäykkä ja voimaton ja kun lämmin tienpinta peittyy sumuun ilman viiletessä hukkaan horisontissa näkyvän nousukohdan, josta monet muut nousevät ylös kohti päämääriään. Ja vain minä jään siihen. Kiitotien alkuun.
Unelmia on meillä jokaisella, ne pitävät meidät elossa ja ne valaisevat matkaamme syntymästä kuoleman porteille. Ne halaavat sinua, kun et jaksa. Ne sinua tuudittavat, kun tuulet sinua liian lujaa kuljettavat. Ne antavat suunnan, kohti sinulle määrättyä pistettä. Ne värittävät jokaista hetkeä, jotka pysähtyvät luoksesi matkallasi.
Mutta minä olen istunut aina samassa kohtaa, olen osannut unohtaa ja olen ottunut ottamaan vastaan sen, joka minulle määrättiin. Unelmoida en enää osaa. Unelmiin en enää jaksa uskoa. Minulle ne ovat muiden tarinoita. Muiden kirjoittamia kirjoja ja heidän elämän hetkiä, kun kone, johon he ovat istuneet, nousee ilmaan ja metalliset siivet kimaltelevat auringonvalossa toivekkaina.
"Unelma" on niin kaunis sana. Siitä voi tehdä laulun. Siitä voi puhua tai sitä voi pidellä. Siitä voi toivoa ja siihen uskoa. Mutta kun huomaat sen olevan kätesi ulottumattomissa voit vain itkeä. Voit siitä tehdä runon, jonka luet hautajaisissasi. Siitä voit yhä unelmoida, mutta pettyä yhä uudelleen. Mitä elämä olisikaan ilman unelmien pelikenttiä? Mitä kun joudut vaihtopenkille tai seuraat elämänpeliä katsomossa? Kun kadottaa viimeisen unelmansa, löytyykö toivoa enää niistä nousevista koneista kiintotien päässä, uskoa siihen, että joku kerta pidät kädessäsi kultaista lippua ja nouset kyytiin. Katsot selkäsi taakse ja hymyilet. Vai onko sinulla enää mahdollisuuksia, kun edessäsi ei ole enää päämäärää, on kiitotie hiljentynyt ja vain odotat laskeutuvaa konetta tietäen, ettei niitä enää tule. Huudatko apua vai jäätkö odottamaan..?
