Tunnustan heti alkuun, että en ole aamu ihmisiä. Haluaisin nukkua koko päivän, maata enkä vaivata päätäni päivän asioilla. Illan hämärässä heräisin, enkä murehtisi enää päivän asioita niitä, joita en voi enää hoitaa. Nukkuisin varmasti päivän jos toisenkin putkeen vain siksi, etten näe syytä nousta ylös.
Tuntuu, että jokainen päivä on omalla tavalla huono. Tai emmä sano, että huono, mutta tiedän ettei päivä tuo mitään minulle. Samat kirjeet ja ihmiset, samat asiat ja murheet. Ehkä hymy, ehkä ei. Mutta silti tiedän, että tämäkään päivä ei ole hyvä.
Joskus tuntuu, että olen erittäin pessimistinen ja säälittävä ihmisolento. Joskus hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missä vaiheessa minusta kasvoi tälläinen. En ole ihminen, jonka seurassa itse viihtyisin. Karttaisin omaa seuraani jos se olisi mahdollista. En lukisi omaa kirjoitusta. Silti joka aamu herään ja nousen. Lähden töihin ja teen sen mitä pitääkin. Ehkä vielä sisälläni on voimaa, joka pakottaa jatkamaan ja ehkä ajatuksia, jotka antavat toivoa ja uskoa yhä parempaan huomiseen.
Ehkä toivon, että joskus, joku kaunis aamu en joutuisikaan heräämään yksin. Ehkä pelkään yksinäisyyttä ja sitä, että en löydä sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa murheet, ne päivän pahimmat asiat, ne ehkä iloiset uutiset. Joka aamu kun herään rutistan tyynyäni ja toivon. Toivon niin lujaa, että päähän sattuu. Silti nousen yksin. Niin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti