Heräsin omaan elämääni väsyneenä..

Tänä aamuna oli jotenkin vaikea herätä. Herätyskello herätti ilkeällä pörinällään ja halusin vain jatkaa uniani. Nukkua vielä 10 minuuttia lisää. Väsytti ihan älyttömästi. Edellinen ilta venyi yön pikkutunneille, vaikka tiesin huomisesta tulevan pitkä päivä. Päästyäni ylös sängystäni peseydyin ja pukeuduin. Aamupalakin jäi välistä ihan vain laiskuuden takia. Hetken töllöä ja kohti duunia. Sitä aina niin ihanaa työpaikkaa. Autoa ajaessa, radio hiljaa taustalla soiden, pääsee rauhassa ajattelemaan asioita. Auto tuntuu paikalta, johon kukaan ei näe, jossa kukaan ei häiritse. Saa olla yksin ja miettiä elämän iloja ja suruja.

Olen elänyt nyt muutamia kuukausia vaiheessa, jossa en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olen seissyt risteyksessä, joka haarautuu vain kahteen eri suuntaan. Olen pohtinut, jäänkö paikoilleni. Jäänkö odottamaan, että joku tulee ja näyttää suunnan vai odotanko niin kauan, että itse löydän ratkaisuni. Toinen tiestä vie alas päin, alas kivikkoista mäkeä kohti synkkää metsää. Luovuttamiseen. Luvutanko ja annan periksi kaikille murheille ja ongelmilleni ja tyydyn siihen, että yritin. Olen tosissani yrittänyt, mutta silti en ole ongelmilleni saanut mitään loppuun, en ole löytänyt edes ratkaisua, en suuntaa johon lähteä. Olen puskenut vastatuuleen, olen etsinyt oikeita vastauksia ja välttänyt vääriä. Silti, joka ikinen aamu herään surullisena peläten aloittaa tätä uutta päivää.

Jos lähden kertomaan elämääni olisi se pitkä ja rakas. En ole koskaan ollut onnellinen. En edes pienenä. Vanhempani olivat ankaria, tai isäni, johon en ole enää vuosiin ollut yhteydessä. Halusin elää, hän ei sitä ymmärtänyt. Halusin olla lapsi, hän ei sitä ymmärtänyt. En välttynyt edes lyönneiltä. Hän sanoi, että miehen pitää kestää, olla kova. Niin monta kertaa öisin pakenin metsään peloissani katsomaan tähtitaivasta. Toivoin näkevä tähdenlennon, toivoin saavani tehdä toivomuksen. En nähnyt tähdenlentoa. En yhtenäkään yönä. Nuoruuteni jatkui yhtä pelokkaana kuin lapsuuteni. Perheessäni ankara kuri rajoitti elämistäni enkä voinut tehdä asioita, joita nuoren pitäisi saada tehdä. Tai tehdä asioita, joita olisin itse ehkä halunnut tehdä. Pois muutettuani elämäni helpottui. Olin nuori ja kokematon kun lähdin. Tunsin hengittäväni ja eläväni nyt omaa elämää. Ei kukaan tullut kertomaan tai sanomaan, mitä saisin, mitä en saisi tehdä. Olin vapaa tekemään valintoja, niin hyviä kuin huonoja. Se oli se hetki elämästä, kun tunsin nauttivani ja saavani hengittää vapaana. Oi, kuinka kaipaankaan sitä aikaa. Niin kovasti!

Jossakin vaiheessa suuntani kuitenkin kääntyi. Olen todennut, että kaikki nämä ongelmat, joita joudun käymään läpi on täysin omasta syystäni. En syytä isääni enkä lapsuuttani. Mutta syytän sitä, että kun nuorena en saanut elää tein sen vanhempana. En tajunnut etten ole lapsi, olen aikuinen ja minun olisi pitänyt ottaa vastuuta. Uskon, että siitä ongelmani ovat saaneet alkunsa. Nyt kun katson peiliin ja kysyn onko kaikki hyvin voin rehellisesti vastata, että jos luovuttaminen olisi hyväksyttyä, se annettaisiin anteeksi, nyt voisin luovuttaa. Voisin nostaa kädet ilmaan ja sanoa anteeksi. Voisin sanoa, että en jaksa. Silti, ehkä isäni opetti minut kovaksi sisälläni, että luonteeni ei vain anna periksi. En halua silti antaa periksi, en missään nimessä, mutta jokainen meistä ymmärtää, että kun tietää ettei niin monta ongelmaa, niin monta surua pysty käsittelemään yksin joutuu väkisinkin tilanteeseen jossa nyt olen. Elän piilossa, elän vailla ystävää, todellista ystävää, elän huolissa, - niin taloudellisissa kuin fyysissä, on minut jätetty monta kertaa omille teilleni, olen yrittänyt, mutta en saanut, olen koittanut, mutta epäonnistunut. Olen hajonnut jo sisältä, vain odotamaan, koska en enää jaksa esittää ja yrittää.

Silti, kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elämässäni on muutama kantava voima. Näitä todellisia voimavaroja en halua kertoa, mutta silti tiedän, että ne ovat siellä. Ne saattaisi kuullostaa ehkä pieniltä, mutta kaiken kaikkiaan pienet valopilkut syvän pimeyden keskellä antavat toivoa. Nämä voimavarat luottavat minuun, en voi heitä pettää. Heilläkään ei ole ketään muuta.

 " Its a winter day five years too late
Im feelin cold insideHoldin on to what I dont know
No more reasons no more wiseJust my life and my love I worked so hard to keep.. "

- En vogue -