Jotkut jaksavat puhua ystävilleen, toiset taas vanhemmilleen. Jotkut soittavat sielunystäville ja kertovat elämän surut ja ilot. Toiset taas töistä päästyään vajoavat kuluneen sohvan syleilyyn omine ajatuksineen ja murheineen. Kiroilevia sanoja, surullisia ajatuksia. Suurin osa meistä pitävät tietyt asiat omine tietoineen Hyvä niin, koska kukaan ei jaksa kuunnella, kuinka rankkaa oli nähdä se, vituntyhmä, tai kuinka paljon harmitti, kun ei saanutkaan sitä, tätä.. Kyllä tiedät. Silti, kun yksin joutuu, elämään ja puhumaan, tuntuu välillä tosi rankalta. Ehkä sä naurat ja hymyilet päivisin. Et anna aihetta toisille edes ajatella, että voisit ehkä jutella. Eihän kukaan enää kysy miten sä voit. Ne jauhaa omista huolista samalla, kun omassa päässäsi murehdit huomista. Jatkat päivä kerrallaan..Askel askeleelta uskot, että ehkä huomenna..
Se, että elät sellaista elämää, joka itselle ei kuulu, ei ole helppoa. Et voi antaa sitä mitä sä oikeesti haluat, et voi olla sellainen kuin oikeesti haluat. Kaikki sanoo, kuten minäkin, että eläkää täysillä. Tämä on ainutkertainen tilaisuus. Mutta silti itse pakenen enkä uskalla avata ovea. Sen takana on isoja salaisuuksia, luurankoja ja yksi surullinen kaappihomo.
Täällä saatan raottaa ovea ja kokeilla kävellä omilla jaloillani. En lupaa, että olen täällä omana itsenä. Haluaisin, mutta edelleenkään en uskalla. Olen itselleni sika, kusipää, kun en uskalla antaa sitä osaa itsestäni, joka on todellisuutta, jota olen peitellyt aivan liian kauan. Ne jotkut kiroilevat ja huutavat minulle kadulla, joskus olen heidän kanssaan, joskus en, joskus mulle huudetaan, joskus mäkin huudan. Kaikki on kuitenkin valhetta, surullista, mutta totta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti