Minä.

Kun katsot peiliin, mitä näet? Näetkö hymyä ja iloa vai surua ja pelkoa? Kuinka usein istut ikkunan eteen ja katselet omaa heijastustasi lasin pinnalta. Vai näetkö itsesi? Olen usein miettinyt millainen ihminen minä oikeasti olen. Onko joku joskus miettinyt minusta, kuinka söpö olen vai olenko kaikille pelkkää ilmaa. Olenko luonteeltani luokseen kutsuva vai luotaan työntävä? Onko minulla siis mahdollisuuksia parisuhdekiemuroiden pyörteissä?

Jos katson peiliin, en näe ihmistä, jona itseäni haluaisin pitää. Omaan huonon itsetunnon ja sitä kautta löydän vain virheitä itsestäni ja kehostani. En pidä kasvoista, en kehostani. Pelkään että penikseni on aivan liian pieni ja sitä, että vaikka en ole sairaanloisen hoikka, ei minussa ole sitä miehisyyttä, kemutta ja voimaa, jota moni hakee. Tunnen olevani vastakohta kaikelle, mitä homomiehet hakevat, minkälaista seuraa he kaipaavat. Olen useasti juossut pakoon, jos olen joutunut tilanteeseen, jossa pitäisi raottaa omaa minuuttani. Näyttää, kuka oikeasti olen. Onko normaalia tuntea omasta kehostaan häpeää, vaikka minusta on useasti kiinnostuttu. Vaikka minulla olisikin ollut naisia (se oli sitä nuoruutta, feikkiä) ja he olisivat olleet ihan oikeasti mnusta kiinnostuneita.

Luonteeltani olen juuri sellainen kuin tunnen olevani. Jotenkaan en löydä yhteyttä peilin minääni ja henkiseen itseeni. Olen eläinrakas ja otan aina toiset ensin huomioon. Jos minulta pyydetään uhraamaan oma elämäni jonkun puolesta voisin väittää niin tekeväni. Minulle on siis tärkeää, että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Kun voin pahoin en näytä sitä, pidän kovan kuoren ja pelkään kovasti näyttää mitä sen kuoren alta löytyy. Enkä ole sitä kenellekkään paljastanut. Mutta se, että peitän itseni tuhoaa hiljaa minua. Se hajoittaa minua pieniin osiin ja siksi ( voi miksi..) en ole enää nauranut. En hymyillyt vain siksi, että olen ollut onnellinen. Minua ei tunne kukaan, silti usein syytän ihmisiä siitä, että he eivät osaa auttaa minua.

Eilen yöllä, poltin tupakkaa takapihalla vain takki päälläni ja katsoin ylös tähtiin. Kuulin kuinka pakkanen mursi hentoja oksia ja kuinka kaukaisuudesta katautui moottorin hurina. Sinä hetkenä tunsin itseni jotenkin niin pieneksi ja vähäpätöiseksi. Tunsin itseni jotekin enemmän surullisemmaksi kuin koskaan ennen. Tajusin, että vain minä voin enää pelastaa itseni ja vain hetken päästä tiedän, että se on liian myöhäistä. Tajusin, että elän käännekohdassa, jossa oikean tien löytää vain minä itse, ei kukaan muu. Tiesin silti, että minä en pysty, minulla ei ole voimaa kiivetä ylös kuopastani mutta silti tiesin, että minun olisi päätettävä mihin suuntaan haluan kävellä. Istuuduin penkille ja tunsin outoa rauhallisuutta, maa hiljeni ja vain tähdet valaisivat muuten niin tummaa metsää edessäni. Tuntui kuin olisin tehnyt päätöksen, ja vaikka en olisi, tiesin, että minä tiedän missä tilanteessa elämäni on. Tiesin, että jossakin vaiheessa löydän itseni siitä pisteestä, josta kävelen sille polulle, joka silloin tuntuu oikealta. Joskus vääräkin tie saattaa olla se oikea. Joskus ei.

Minuus ja oman itsensä hyväksyminen ei heikolle ihmiselle ole helppoa. Varsinkaan silloin kun ei ole olkapäätä johon itkeä, johon nauraa tai ihmistä jolta kysyä. Joka auttaa juuri sinä hetkenä kun sitä tarvitsee eniten. Toivoisin, että kun minuun pitää tietää oma suuntani olisin silloin valmis hyväksymään itseni ja sen mihin matkani jatkuu. Silloin toivon, että olisin tarpeeksi rohkea ottamaan sen askeleen, vaikka joutuisin raottamaan minua itseäni. Näyttämään kuka minä oikeasti olen.