Olen miettinyt, että kun elää omassa haavemaailmassa liian kauan, onko mahdollista, että sinne jää elämään. Ei osaisikaan palata todellisuuteen vaan uskoisi vain siihen mikä ei enää ole totta. Olen 25 -vuotias nuori mies, joku sanoo elämä edessä, itsestä tuntuu, että kaikki on jo jäänyt taakse, mutta en ole vielä omasta mielesäni saavuttanut mitään. Jos katson todistuksiani, olen elänyt, mutta jos katson sydämeeni en ole saavuttanut sitä mitä kehoni kaipaa. Joskus mietin hiljaa itsekseni onko maailmassa ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä todellista rakkautta. Vai olenko yksin näiden surujeni kanssa? Jos kysyn tämän kysymyksen, ihan keneltä tahansa, tiedän saavani vastauksen, että odota vain. Kyllä sinä löydät sen sinulle tarkoitetun. Mutta entä jos en löydäkään? En tiedä onko normaalia pelätä näin paljon. Olenko liian ujo tehdäkseni tilanteelleni jotakin. Tiedän, että saisin surra vasta sitten kun huomaan, että vaikka kuinka yritän niin olen yhä yksin. Tiedän, että silloin voin surra.
Vuosi taakse päin ja tuntemukseni olivat aivan erilaiset. En miettinyt suhdetta tai kaivannut rakkautta. Juoksin elämäntietä eteen päin ja tein mitä halusin. En tiedä mitä tapahtui siinä välissä kun olin vapaa ja kun aloin kaipaamaan jotakin suurempaa ja pysyvämpää. Voi olla, että kun muu elämäni on niin sekaisin haluaisin jakaa sen jonkun kanssa. En osaa sanoa, voisinko oikeasti rakastaa ketään, enkä tiedä voisinko olla jonkun kanssa. Mutta silti, joka ilta kun käperryn alasti peiton alle ja koskettelen itseäni toivon niin lujaa, että olisit siinä. Että kosketuksesi olisi sinun ja se, että halaisit minua ja kuiskaisisit korvaani lempeitä sanoja. Joka ilta. Herään silti yksin ja jotenkin minun on vain niin kylmä. Jotenkin seinät eivät kuiskaa enää ja tunnen olevani niin yksin.
Toivon vain, että joku aamu kun herään, olet siinä. Nukut lempeästi ja kun avaat silmäsi hymyilet. Ja minä hymyilen sinulle. Toivon niin kovasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti