The Dream.. Dream on..

Jos jollakin riittää aikaa ja hermot lukea aivan mahtava tarina, tositarina, miehestä, joka yritti kadota. Kadota olemasta, hukata itsensä ja muuttua toiseksi. Ja löytäjälle olisi tiedossa palkkio.. >> Lue tästä <<

Rate this: * * * * *  (5 tähteä)

Aamut..

Tänä aamuna oli niin raskasta. Herätä, edes hengittää. Tänä aamuna ahdisti ja olo jotenkin hauras, tuntui että jos joku minua koskisi särkyisin. Olo oli kuin maahan pudonneella lasienkelillä. Elämä on kyllä hassua. Välillä juokset, minkä jaloistasi pääset, pakoon kaikkea tätä. Välillä syöksyt hullun lailla keskellä tapahtumakenttää vain saadaksesi pääroolin itsellesi. Välillä naurat, välillä itket. Ja kun naurat, naurat niin lujaa, että se tuntuu mahassasi. Mutta kun itket, se tuntuu sydämessäsi



Hmmm..

Jotakin silmäniloa tuo myös turha hömppäsarjamme SL.. Salatut Elämät. Muuten niin turha, mutta ehkä Sebastian antaa yhden syyn katsoa tätä sarjaa. Vai?!

Korjattakoot ettei paniikkia. Täällä ollaan, kaikesta huolimatta, jokseenkin sielun ja ruumiin voimissa. Jokseenkin. Ehkä tähän mennessä "säälittävin" postaus. Salkkareista. Jeah.. Life is..

Heh.. Tyksin!

Laitetaan aamupäivän ratoksi hieman sarjiksia, lukekaa niitä jos on tylsää. Omistaja toimii Milla Paloniemi. Kaikki varmasti tuntevat hänet tai ainakin Kiroilevan Siilin! Tästä pääset hänen sarjis -blogiinsa >>

P.S. Kiroileva Siili on pAras! nih!

(c) Milla

(c) Milla

Viivi ja Wagner on toinen aivan älyttömän hyvä sarjis, jota tulee luettua. Aina ja silloin tällöin :) Kuvat omistaa Juba. (Jussi Tuomola).

kaikki kuvat, 3kpl, (c) Juba



On se vaan niin kiva joskus paeta maailmaa! hih..

.story

Vain pienen hetken kynä kirjaa kirjoitti. Täytti sanoillaan tyhjiä sivuja, musteella jätti perinnöksi alun ja lopun. Sulki kirjoittaja kannet, sisälle jäi hänen sanansa. Pitkiä lauseita. Välimerkkejä. Vihaa ja rakkautta. Elämän taakka oli kansien väliin ikuistettu. Niin ilmestyi kirja, se levisi ympäri maailmaa. Luki silmät monet kirjaa hartaasti, itkivät ja nauroivat illan hämärtyessä, junien vaihtaessa raiteita. Ei tiennyt moni, vain kirjoittaja sen tunsi, kuinka raskas oli kirjan aihe, kuinka syvältä sydämestä sanat olivat kirjaa värittäneet. Ei tiennyt moni, elämä, jota kirja eli oli kirjoittajan elämä. Surullinen, lyhyt. Kuin matka Helsinkistä Vantaalle. Moni kirjaa lukenut, sen uudelleen luki. Ja he löysivät sanoja, jotka alkoivat elää paperin pinnalla. Eli ja täytti ajatukset. Edes nukkuessaan ei sanat unohtunut. Niitä ajateltiin ja niitä uudelleen lausuttiin. Oli tyhjistä sanoista tullut merkityksellisiä, vaikka kukaan ei osannut edes arvata mitä ne sanat olivat kirjoittajalle tarkoittanut.

Mutta moni ei tiennyt mihin kirjoittaja katosi, kuinka muste kynästä loppui ja minne päätyi kirjoittaja viimeisen pisteen jälkeen. Oli kadonnut tarinan omistaja, eli vain sanat ja muistutti tästä rankan elämän eläneestä kirjoittajasta. Kului vuodet, kasvoi puut senttejä. Ne ehtivät lakastua ja kasvaa uudelleen. Ehti lumi sulaa monta kertaa, vaihtoi jänis turkkinsa useaan otteeseen. Ja niin kuin elämällä on tapana, pölyttyi kirjakin, kuin vanhan kartonon pöydän pinnat peittyi tomusta. Ei enää silmät sivuja lukeneet, ei sormet vaihtaneet sivua. Unohtui kirja ja sen kirjoittaja. Mutta silloin, kun luuli kirjoittaja kaiken kadonneen, istuessaan junan pimeällä penkillä näki hän jotakin, mitä ei uskonut enää näkevänsä. Huomasi hän punaiset huulet, jotka liikkuivat sanojen tahtiin. Ja vaikka raiteet kolkuttivat lattian alla, vaikka tunnelin hämärä peitti lukijan kasvot, saattoi hän erottaa tuttuja sanoa. Ja niin kirjoittaja, joka oli melkein itsensä unohtanut näki kannet, teipillä korjatut ja ja saumat niin rispaantuneet, tutun kuvion ja tekstin. Ja hän hymyili. Hän tiesi, että pimeimmänkin tunnelin peittäessä auringon ja valon, löytyy se pieni valonpisara, joka saattaa hymyn tuoda huulille.

Mustavalkoinen..

Seepran raidat. Musta ja valkoinen. Kumpi on pohjalla, täytevärinä? Ärsyttää, kun ihmiset näkevät elämän mustavalkoisena. Ne eivät osaa katsoa pintaa syvemmälle ja ymmärrä, että kun sanon "On minulla vitun vaikeaa.." totevat he vain, että mieti..

"Elämän hyviä asioita. Ota itseäsi niskasta kiinni. Lopeta se valittaminen. No onhan mullakin vaikeeta, mä hukkasin mun puhelimen."

Jos mä sanon, etten jaksa, he tarjoavat lasin vettä. Saatan jaksaa päivän, ehkä kaksi. Mutta niin kuin huoneen pieni orkidea nuukahdan ja kuolen pois. Jos kerron, mikä elämässäni minua satuttaa. He ottavat sanakirjan hyllystään ja lukevat selitykset sieltä, lukevat diagnoosin ja kuin kolikkoautomaatti suoltaa suu vastauksia, mutta se tunne ja aito välittäminen katoaa tuulen lailla välistämme. Saatan jaksaa päiviä, ehkä viikon. Mutta kuin syöpää sairastava, palan hitaasti, mutta varmasti loppuun kunnes en jaksa enää taistella.

Mustavalkoinen on väritön.

Ihan oikeasti, olen lukenut paljon kirjoituksia siitä, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu, että kuolema on ainoa vaihtoehto. Ja olen lukenut niitä vastauksia. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole vastannut. Koska minä tiedän, että siinä vaiheessa kirjoittaja etsii vain hyväksyntää teolleen, jotta se tuntuisi oikeudenmukaiselta ja helpommalta. Että siinä olisi järkeä. On myös ihmisiä, jotka viimeisen nallekarkin syötyään ovat valmiita vaikka mihin. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Ja on niitä, jotka luulevat ymmärtävänsä.

Elä hetki elämääni, ota kenkäni ja housuni. Istu tuolilleni ja katso läpi silmieni. Tunne mitä minä tunnen ja itke niin lujaa kuin minä itken. Ja tule sen jälkeen minulle sanomaan, että minä tiedän mitä sinä tunnet!

Kuvituksia..