Mustavalkoinen..

Seepran raidat. Musta ja valkoinen. Kumpi on pohjalla, täytevärinä? Ärsyttää, kun ihmiset näkevät elämän mustavalkoisena. Ne eivät osaa katsoa pintaa syvemmälle ja ymmärrä, että kun sanon "On minulla vitun vaikeaa.." totevat he vain, että mieti..

"Elämän hyviä asioita. Ota itseäsi niskasta kiinni. Lopeta se valittaminen. No onhan mullakin vaikeeta, mä hukkasin mun puhelimen."

Jos mä sanon, etten jaksa, he tarjoavat lasin vettä. Saatan jaksaa päivän, ehkä kaksi. Mutta niin kuin huoneen pieni orkidea nuukahdan ja kuolen pois. Jos kerron, mikä elämässäni minua satuttaa. He ottavat sanakirjan hyllystään ja lukevat selitykset sieltä, lukevat diagnoosin ja kuin kolikkoautomaatti suoltaa suu vastauksia, mutta se tunne ja aito välittäminen katoaa tuulen lailla välistämme. Saatan jaksaa päiviä, ehkä viikon. Mutta kuin syöpää sairastava, palan hitaasti, mutta varmasti loppuun kunnes en jaksa enää taistella.

Mustavalkoinen on väritön.

Ihan oikeasti, olen lukenut paljon kirjoituksia siitä, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu, että kuolema on ainoa vaihtoehto. Ja olen lukenut niitä vastauksia. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta en ole vastannut. Koska minä tiedän, että siinä vaiheessa kirjoittaja etsii vain hyväksyntää teolleen, jotta se tuntuisi oikeudenmukaiselta ja helpommalta. Että siinä olisi järkeä. On myös ihmisiä, jotka viimeisen nallekarkin syötyään ovat valmiita vaikka mihin. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä. Ja on niitä, jotka luulevat ymmärtävänsä.

Elä hetki elämääni, ota kenkäni ja housuni. Istu tuolilleni ja katso läpi silmieni. Tunne mitä minä tunnen ja itke niin lujaa kuin minä itken. Ja tule sen jälkeen minulle sanomaan, että minä tiedän mitä sinä tunnet!