.story

Vain pienen hetken kynä kirjaa kirjoitti. Täytti sanoillaan tyhjiä sivuja, musteella jätti perinnöksi alun ja lopun. Sulki kirjoittaja kannet, sisälle jäi hänen sanansa. Pitkiä lauseita. Välimerkkejä. Vihaa ja rakkautta. Elämän taakka oli kansien väliin ikuistettu. Niin ilmestyi kirja, se levisi ympäri maailmaa. Luki silmät monet kirjaa hartaasti, itkivät ja nauroivat illan hämärtyessä, junien vaihtaessa raiteita. Ei tiennyt moni, vain kirjoittaja sen tunsi, kuinka raskas oli kirjan aihe, kuinka syvältä sydämestä sanat olivat kirjaa värittäneet. Ei tiennyt moni, elämä, jota kirja eli oli kirjoittajan elämä. Surullinen, lyhyt. Kuin matka Helsinkistä Vantaalle. Moni kirjaa lukenut, sen uudelleen luki. Ja he löysivät sanoja, jotka alkoivat elää paperin pinnalla. Eli ja täytti ajatukset. Edes nukkuessaan ei sanat unohtunut. Niitä ajateltiin ja niitä uudelleen lausuttiin. Oli tyhjistä sanoista tullut merkityksellisiä, vaikka kukaan ei osannut edes arvata mitä ne sanat olivat kirjoittajalle tarkoittanut.

Mutta moni ei tiennyt mihin kirjoittaja katosi, kuinka muste kynästä loppui ja minne päätyi kirjoittaja viimeisen pisteen jälkeen. Oli kadonnut tarinan omistaja, eli vain sanat ja muistutti tästä rankan elämän eläneestä kirjoittajasta. Kului vuodet, kasvoi puut senttejä. Ne ehtivät lakastua ja kasvaa uudelleen. Ehti lumi sulaa monta kertaa, vaihtoi jänis turkkinsa useaan otteeseen. Ja niin kuin elämällä on tapana, pölyttyi kirjakin, kuin vanhan kartonon pöydän pinnat peittyi tomusta. Ei enää silmät sivuja lukeneet, ei sormet vaihtaneet sivua. Unohtui kirja ja sen kirjoittaja. Mutta silloin, kun luuli kirjoittaja kaiken kadonneen, istuessaan junan pimeällä penkillä näki hän jotakin, mitä ei uskonut enää näkevänsä. Huomasi hän punaiset huulet, jotka liikkuivat sanojen tahtiin. Ja vaikka raiteet kolkuttivat lattian alla, vaikka tunnelin hämärä peitti lukijan kasvot, saattoi hän erottaa tuttuja sanoa. Ja niin kirjoittaja, joka oli melkein itsensä unohtanut näki kannet, teipillä korjatut ja ja saumat niin rispaantuneet, tutun kuvion ja tekstin. Ja hän hymyili. Hän tiesi, että pimeimmänkin tunnelin peittäessä auringon ja valon, löytyy se pieni valonpisara, joka saattaa hymyn tuoda huulille.