Ajanmittaaja.. Carpe Diem!

On aika outo käsite, siis aika. Joskus se juoksee, joskus se pysähtyy, mutta silti jokainen sekunti ja tunti ovat yhtä pitkiä tai lyhyitä. Ja kun aikaa tarvitsen, ei sitä ole. Ja kun toivoo sen kiitävän ohitseni, se pysähtyy paikalleen ja odottaa. Aikaa emme voi varastoida, emme sitä kerätä. Jokainen hetki on toista arvokkaampi ja minun tulisi vain tarttua hetkeen ja elettävä se. Ja kun ohitan pisteen, jossa kellon viisari värähtää, jossa numerot vilistävät, en sitä takaisin saa enkä sitä hetkeä uudelleen voi elää. En voi kopioida aikaa, vaikka joskus elän ne samat tunteet ja hetket uudelleen, mutta tiedän, että ne ovat vain heijastus edellisestä hetkestä. Silti niin erilainen hetki, kuin viime kerralla. Ja sitten, kun oma aikamme pysähtyy, kun hetkemme on ohi tiedämme, että emme voi enää kiitää ajan kanssa, emme murehtia mennyttä. Emme voi suunnitella tulevaa. Silloin viisarit eivät enää meille liiku, emme kuule kirkonkellojen lyöntiä emmekä herää herätyskellon ärsyttävään ääneen. Aika jatkaa matkaa, mutta me eroamme siitä. Eikä kumpikaan jää toista kaipaamaan..

Elämä on mielestäni hassu käsite. Sanotaan, että elä täysillä. Jokainen hetki on aina edellistä arvokkaampi. Aina rikkaampi. Jokainen tunne on elämisen arvoinen ja jokainen murhe meitä vahvistaa. Elämä ja aika muotoilee meistä tälläisiä, kuin me nyt olemme. Toiset kaihtavat ajan kulumista, toiset nukahtavat tuolilleen odottaen sen vain liikkuvan eteen päin. Milloin opimme, että elämä on tässä ja nyt. Se oli eilen ja se tulee olemaan huomennakin, mutta me emme voi niitä hetkiä vielä elää tai ne hetket, jotka muistoissamme meitä lämmittävät, ovat jääneet taakse - ne ovat vain osa historiaamme. Tämä on se hetki, kun tartun elämän käteen ja kuljen hänen kanssaan läpi kallioiden ja aavojen laidunten. Aika seuraa meitä, se ei juokse ohi tai jää taakse. Elämästä en olisi niin varma. Sen tiedät sinä itse, löytyykö se haaveistasi, menneisyydestä vai sinun kädestäsi. Elämä ja aika, kaksi toisista riippuvaa. Kaksi yhdessä, mutta toinen on meidän käsissämme - toinen ei.

Saanko siis katsoa menneisyyteen ja tuntea kaipuuta? Saanko katsoa tulevaisuuteen ja pelätä sen tulemista? Vai onko kaikki ennalta määrättyä ja jokainen teko, jonka elämässäni teen, on jo kirjoitettu. On jo luettu ja vain elän valmista käsikirjoitusta. Vai onko se niin, kuin sanotaan: "Sinä olet oman elämäsi sankari".

"Time was passing like a hand waving from a train I wanted to be on.

I hope you never have to think about anything as much as I think about you." - Jonahtan Safran Foer

 --------------------------------

Suosittelen tutustumaan.

--------------------------------

Jonathan Safran Foer (born 1977) is an American writer best known for his 2002 novel Everything Is Illuminated. Katso lisää täältä >>

Default - it only hurts



Syksy

Saapui sade, toi mukanaan pilvet. Harmaat ilmeet ja edessään kilvet. Ei vastaa ihmiset, ei naura tai puhu. Mie kävelen hiljaa, ei aika kulu. On tien pinnalle. Asfaltin päälle. Sade kerääntynyt, kuin järven jäänne. Mie mustilla saappailla ja huivin kiristän. Siihen hyppään, Ja hymyillen irvistän. Herää lapsi pieni, miun sisälläni. Kuin hiekkalinnoja, rakensin pihallani. Voi syksy olla, täynnä vettä. Mut minun mielestä se on, kuin lenkkikenttä. Värjää ilma puut. Väreillänsä. Niin kalvas kuu, vierellänsä. Liitää pilvet, kohti etelää. Lintaparvi sen, vierellä liitää ja kesää koittaa siirtää. Ja kun ilta laskee, päivän peittää. Voi sisällä olla, teetä keittää. Voit villasukatkin, jalkaasi laittaa. Ja keksin kulmasta, palasen taittaa. On sänkynikin, kuin pieni linna. Vaikka sojottaa sen kulmasta, outo pinna. Peittoon käperryn ja tyynyä halaan. Rakkaudesta minun, sydänkin palaa. Ehkä joskus mie, tän kaiken saan jakaa. Sinuu silittää, kun vierelläs makaan.

I believe in (pink) love..

"I believe in love. I believe that laughing is the best calorie burner. I believe in kissing, kissing a lot. I believe in being strong when everything seems to be going wrong. I believe that happy boys are the prettiest boys. I believe that tomorrow is another day and I believe in miracles."

Modified from original quote from Audrey hepburn. Find it here >> 

Living on edge of life and unknown..

When you see,
colours of rainbow.
Do you want to run,
Where it ending of.

Is there gold,
or just a hope.
Is there richness,
or maybe not.

But biggest reason,
I´m always running.
I keep on believing,
in life and dreaming.

But when the rain is gone.
And a sky is blue.
You need to just,
have a paper and a glue.

Take some green and blue.
and a little bit of red.
You can make by yourself,
raindow top of your bed.

Never give up,
never trough hope away.
Never think,
You shouldn´t stay.

And if your day is black.
And you just wonder.
Up on your head,
Is there sun - or a thunder?

Sisältäni..

Laskevan auringon nauru ja nousevan kuun huokailu sytyttää taivaan tähtiä ja maalaa metsän latvoja punaisella maalilla. Auringon säteet heiluttavat vienosti viimeisiä toivotuksia ja kuu, joka kalmeana nousee salaperäisesti, hukuttaa viimeiset valonsäteet pimeään. Illan kirpeä ja kostea ilma piirtää huurullaan ikkunoihin pieniä viivoja, peittyy nurmikko keveällä kasteella. Joen aaltoileva pinta nostaa usvaa peltojen poikki. Ilma viilenee ja tunnen, kuinka syksy tekee tuloaan. Laululintu hljenee metsän siimeksessä. Ulvoo koira kaukaisuudessa. Se valittaa ja itkee. Itkee yksinäisyyttään. Paljain varpain seison nurmikolla ja tuntuu, kuin usva tulisi luokseni ja kietoisi minut ympärilleen. Hukun, kuin unimaalima olisi saapunut luokseni. Tuntuu nurmikko pehmeältä ja kylmältä jalkapohjieni alla. Kastepisarat, jotka nuokkuvat ruohonkorsien kärjissä, helmeilevät kuun kylmää valoa. Ja kun pohjoisesta tuulee, pakenee paksu usva ja avautuu ympärilleni hämärä maailma, jonka syksy on ehtinyt väreillään värjäämään. Taittuu koivu metsän laidalla, peittyy kivi sammaleen alle ja kun nostan käteni ilmaan, suljen silmäni saatan kuulla pilvien liikehtivän taivaalla. Pieni ihminen suuren maailman edessä. Tuntematon on tuo kaikkeus ja vain pienen osan siitä olen itselleni kertonut. Avaruuden loputon tyhjiö, kulkee tuntemani kylätie lopputomasti, aina palaten samaan pisteeseen. Maailma on minulle kuin loputon laulu, jonka sanoja jo alan oppia, mutta jonka säveltä en muista enkä sanojen merkitystä tiedä. Mutta olen valmis ne opettelmaan.

Niin kuu ja tähdet elävät sopusoinnussa taivalla. Ne tuntevat toisensa ja vaikka harvoin puhuvat toisilleen, ne tietävät mitä toinen ajattelee. Ne saattavat viettää tuntikausia hiljaisuudessa. Varovasti liikehtiä omia ratojaan, mutta koskaan eivät epäile toisen olemassa oloa. Minä. Koitan kuunnella sisäistä ääntäni. Oppia tuntemaan itseni ja uskomaan, että minä, pieni ja hento olento päällä kostean nurmen saatan joskus olla kuin kuu, jonka viereen syttyy kirkas tähti. Että minun ei tarvitse olla täydellinen, ei edes kokonainen, vaan pintani saa täyttyä kuopilla ja viivoilla. Että minä saatan joskus paistaa kirkkaana, joskus kylmänä ja haaleana, mutta silti. Joka ikinen yö sinä sytyt viereeni ja joka ikinen päivä, vaikka emme toisia näe, tiedän, että olet siinä. Ja kun tarvitsen sinua sytyt lähelleni ja vaikka seilaan läpi taivaankannen, seuraat sinä minua.

Ääniä..

Oletko koskaan kuullut, kuinka tuuli ulvoo ullakolla? Oletko kuullut, kun yksinäinen lintu laulaa metsässä? Oletko koskaan huokaillut meren äänille tai kuunnellut kaupungin raskasta melua kerrostalon katolla iltaisin? Oletko kuullut kun sydän särkyy? Kun sielu pakenee ja lentää taivaaseen.

Maailmassa on paljon naurua ja iloa. Niitä ääniä sinä kuulet, riittää kun istut lähikahvilan terassille seuraamaan ihmisten elämää. Mutta kuinka usein sinä kuulet surun ja yksinäisyyden ääniä. Kuinka usein huokaus kantautuu yksinäisen suusta sinun korviisi tai tippuvan kyyneleen hento koputus? Elämässä on paljon iloa, jota me näemme, mutta usein emme huomioi surua ja epätoivoa. Kun yksinäinen rikkoutuu hiljaisuuteen ja surullinen putoaa korkealta alas murheiden valtamereen. Miksi me piilottelemme näitä ikäviä tunteita, vaikka ne ovat osa elämäämme?

"Ja niin naapuriasunnon iloinen koiran ulkoiluttaja katosi sinä yönä. Me emme häntä enää nähneet. Emme hänen hymyään tai tervehdyksiään. Hän oli mielestäni onnellinen. Mutta kuulin, kuinka iltaisin hän huokasi syvään, luulin sen olevan vain väsymystä. Öisin hän käveli lattialla niin, että kuulin ne pehmeät askeleet asuntooni. Luulin, että hän vain ei saanut unta. Itkeäkin hän saattoi joskus, senkin kuulin, mutta luulin, että hän oli vain surullinen. Ei enempää. Nyt kun en kuule enää askelia, en huokauksia tai itkua, minä kävelen iltaisin lattiallani. Huokaan syvään ja kun mietin häntä saatan itkeä ja miettiä ´Miksi en osannut häntä auttaa kun oli vielä aikaa. Miksi en huomannut tai arvannut, että hänellä on vaikeaa?!´."