Tänään tunsin olevani pilvi pilvettömällä taivaalla. Puu hakkuualueella. Tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla, lyijykynä ilman paperia. Olen kuin kaappikello, joka lyö kaksitoista kertaa kartanon viimeisessä huoneessa. Huoneessa, jossa kukaan ei enää nuku. Etsin aarretta ilman karttaa. Suunnistan ilman kompassia. Toivon, että lämmin tuuli puhaltaisi purjeitani ja kuljettaisi oikeaan suuntaan. Kohti satamaa, jota en näe. Kohti päämäärää, joka on tuntematon kuin merenpohja.
----
Merenrannalla miljoonat kivet kansoittavat rantaa. Ne peittävät alleen hiekan. Silti huojun yksin kylmässä merituulessa, enkä puhu tai näe. Vain olen. Juurillani juon suolaista merivettä pysyäkseni elossa. Näen kaukaa jo syyspilvien peittävän taivaanrannan ja tuuli, joka lehtiäni heilutti, kylmenee päivä päivältä. Ei nouse aurinko enää niin ylös, että se enää lämmittäisi. On yöt niin pimeitä, että lehdet, jotka joskus olivat vihreät, kellastuvat ja putoavat.
Oloni on jälleen heikko ja hauras. Alaston. Yksinäinen. Nautin meren viimeisen pisaran ennen kuin jäätyi vesi juurieni alla. Laskin oksani alas lähelle maata, joka hehkui kylmyyttä ja toivoin, että keväällä minulla riittää voimia taas nostaa oksani ja kasvaa. Alistuin kohtalooni ja katsoin viimeisen kerran pimenevää taivaanrantaa.
Tuli talvi ja peitti lumi oksani hauraat. Ei kestänyt ne lumen painoa ja yksitellen, oksa oksalta, putosi maahan. Jäätyi juureni enkä voinut enää juoda. Jäätyi runkoni enkä voinut enää hengittää. Tiesin, että minun oli vain odotettava kevättä ja toivottava. Uskottava, että kevään lämpö minut vielä sulattaa ja antaa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti