Sateisessa kaupungissa tiet ja kadunvarret hiljenevät. Kirkkaiden neonvalojen pinnalla liikkuvat vesipisarat kimmeltävätä timantteina yössä. Valojen epäsuorat säteet muodostavat tähtitaivaan hiljaisuuden keskelle. Neonvalotaivaan alla maailma huokaa levottomasti.
Yhden yksinäisen yksiön ikkunan verhojen takaa hohtaa keltaisena himmeä valo. Valkean lakanan päällä huokaa mieli, joka sekoittuu arkisiin ja ihaniin ajatuksiin. Puuttuu vain lepositeet käsistä ja jaloista. Ei, hän ei kärsi mielenviasta. Ei edes diagnosoidusta sairaudesta. Niin kuin hikinen iho liimautuu yön pikkutunnilla päällejätettyyn päiväpeittoon, pyörii puolialaston keho levottomasti huoneen hämärimmässä nurkassa. On maailma antanut hänelle nyt paljon. Ehkä liikaa huokauksien lukumäärää klaskien sormilla.
Vielä viikkoja sitten oli arkisien asioiden paikalleen asettaminenkin kovin raskasta. Kuin kristallilasien pinoaminen pahvilaatikoiden päälle, saattoi asioita, tunteita särkyä, kuin miljoona lasinsirua hukkuisi mustan kiitotien pintaan. Saattoi jalanpohjissa pienten terävien kivien kulmien jäljet vuotaa punaisia pisteitä kuluneelle parketille. Ja synnyttäisi syksyinen puolukkametsän kaikkine hiljaisuuksineen ja sumuineen huoneen koko pinta-alalle. Maailma oli ikkunan toisella puolella. Ja sitä peläten nukuin kaikki yöni ovi turvalukossa.
Mutta aika. Se oli juossut salaa eteen päin ja arki, joka muistutti itkevän korpin laulua, oli kääntynyt verhojen sisäpuolelle. Oli kaikessa hiljaisuudessa nyt voimakkaita sydämenlyöntejä. Oli kahvintuoksua ja kaksin kerroin taitettuja pöytäliinoja. Ja ne askeleet, jotka hetki sitten astelivat lasinsirujen päällä itkien, voimistuivat ja muistuttivat nyt enemmän tarmokasta ja iloista kansantanssia aamunkoitteessa koivunoksien alla. Oli aamuissa nyt jotakin kovin haalean vaaleaa. Kuin nousevan valkovuokon nuppu olisi avannut terälehtiään.
Olen todennut, että tässä elämässä meidän jokaisen on oltava vähän hullu. On mielenvikaista jatkaa kävelemistä myös niinä päivinä, kun jokainen askel koskettaa. Kun kipu on ylitsepääsemätöntä. Sanotaan, että hullun ei ole helppo kohdata todellisuutta. Ehkä todellisuudessa me jokainen olemmekin hieman hukassa vain siksi, että uskallamme kohdata elämän.
Olen oppinut, ettei elämää voi elää järjellä. Elämää on elettävä tunteella. Hulluna. Ja ajattelematta.
tiistai 18. helmikuuta 2014
lauantai 8. helmikuuta 2014
Keväinen ikkunanlauta..
Maailma on niin hassu paikka. Joskus löydät itsesi syyttämästä kaikesta pahasta, joskus taas hyppimässä onnesta. Onko mahdollista, että miehilläkin olisi kuukautiset? Olen tässä jo jonkin aikaa taistellut ajatuksieni kanssa. Kiitos hänelle, joka elämääni nyt valaisee, pelkästään hyvien mietteiden vallassa..
Olin varma, vakuutin itselleni ja muille, että me jotkut olemme luotu kävelemään tätä elämänpolkua yksin. Tiedän ihmisiä, jotka pienissä punaisissa mökeissään kutoo sukkaa itselleen. Jotka illalla nukahtavat kapean sängyn sisälle ja heräävät kahvin tuoksuun, jonka itse ovat keittäneet. Pitkään uskoin siihen tunteeseen, että joskus joku saattaa syntyä ja kuolla yksin.
Mutta nyt. Maailma muuttuu. Olen saattanut astua jonkinlaiseen aikapoikkeamaan. Ehkä toiseen ulottuvuuteen, koska sanojani olen alkanut pyöristelemään. Olen alkanut kumoamaan joitakin uskomuksia ja pyyhimään kirjasta niitä sanoja, jotka sisältävät vain yhden ihmisen. Olen alkanut uskomaan, että Meille jokaiselle on se jokin tai joku. Onko se se oikea, ei kukaan voi kertoa. Tiedän, että se pitää itse selvittää ja katsoa. Kaikelle on tarkoitus. Ehkä se, että joinakin aamuina olen itkenyt. Että on ollut päiviä, kun sormieni päissä pisteli. Uskon nyt, että niillä jokaisella kyyneleellä poskipäillä, jokaisella kirosanalla ja vihalla on ollut vain suurempi taka-ajatus minun varalleni. On ehkä vihattava ja sisältä kuoltava voidakseen syntyä uudelleen ja taas uskoa. Siihen vaaditaan vaan voimaa, jota joko omaa tai sitten ei. Toiset valitsevat sen helpon polun. Toiset pysähtyvät ja toiset jatkavat matkaa. Sinä yhtenä tummana, aivan tavallisena iltapäivänä päätin ottaa yhden askeleen. En tiedä, olisiko se ollut viimeinen, mutta nyt voin sanoa, ettei varmasti ole ainoa.
Voisin sydäntäni kuunella ja teille kaikille sanoa, että uskokaa. Mutta ei, en sano. Se tieto ei ketään auta. Se ei auttanut minuakaan. Ei, vaikka sanoisin sen lempeällä äänellä. Vaikka kertoisin, kuinka minäkin löysin sen polun, jota on kevyempi kulkea. Voin vain toivoa, että kaiken tämän harmauden ja surun keskellä jokainen uskaltaa ottaa sen yhden askeleen eteen päin. Jokainen kerta, kun tuntuu ettei jaksa, etsii sen viimeisen pikkuisen enkelin olkapäältä ja hypähtää eteen päin. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta vain ja ainoastaan katsomalla se selviää.
Olin varma, vakuutin itselleni ja muille, että me jotkut olemme luotu kävelemään tätä elämänpolkua yksin. Tiedän ihmisiä, jotka pienissä punaisissa mökeissään kutoo sukkaa itselleen. Jotka illalla nukahtavat kapean sängyn sisälle ja heräävät kahvin tuoksuun, jonka itse ovat keittäneet. Pitkään uskoin siihen tunteeseen, että joskus joku saattaa syntyä ja kuolla yksin.
Mutta nyt. Maailma muuttuu. Olen saattanut astua jonkinlaiseen aikapoikkeamaan. Ehkä toiseen ulottuvuuteen, koska sanojani olen alkanut pyöristelemään. Olen alkanut kumoamaan joitakin uskomuksia ja pyyhimään kirjasta niitä sanoja, jotka sisältävät vain yhden ihmisen. Olen alkanut uskomaan, että Meille jokaiselle on se jokin tai joku. Onko se se oikea, ei kukaan voi kertoa. Tiedän, että se pitää itse selvittää ja katsoa. Kaikelle on tarkoitus. Ehkä se, että joinakin aamuina olen itkenyt. Että on ollut päiviä, kun sormieni päissä pisteli. Uskon nyt, että niillä jokaisella kyyneleellä poskipäillä, jokaisella kirosanalla ja vihalla on ollut vain suurempi taka-ajatus minun varalleni. On ehkä vihattava ja sisältä kuoltava voidakseen syntyä uudelleen ja taas uskoa. Siihen vaaditaan vaan voimaa, jota joko omaa tai sitten ei. Toiset valitsevat sen helpon polun. Toiset pysähtyvät ja toiset jatkavat matkaa. Sinä yhtenä tummana, aivan tavallisena iltapäivänä päätin ottaa yhden askeleen. En tiedä, olisiko se ollut viimeinen, mutta nyt voin sanoa, ettei varmasti ole ainoa.
Voisin sydäntäni kuunella ja teille kaikille sanoa, että uskokaa. Mutta ei, en sano. Se tieto ei ketään auta. Se ei auttanut minuakaan. Ei, vaikka sanoisin sen lempeällä äänellä. Vaikka kertoisin, kuinka minäkin löysin sen polun, jota on kevyempi kulkea. Voin vain toivoa, että kaiken tämän harmauden ja surun keskellä jokainen uskaltaa ottaa sen yhden askeleen eteen päin. Jokainen kerta, kun tuntuu ettei jaksa, etsii sen viimeisen pikkuisen enkelin olkapäältä ja hypähtää eteen päin. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta vain ja ainoastaan katsomalla se selviää.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
OH my GOOOOOD!
Ei voi olla.. Tätä blogia ei pieni sydän ollut enää muistanut, mutta niin kuin teiden risteyksessä usein käy, törmäät tuttuihin. Täällä olen. Kaikissa sielun ja elämän voimissani. Kaksi vuotta on kulunut, enkä edes uskalla vanhoja kirjoituksiani lukea. Tiedän, mitä ne pitävät sisällään eikä se tuska koskaan taida kadota. Mutta laastarien ja useiden siteiden avulla ovat suuret vuotavat ruhjeet paikattu.. Oh, rakkautta!
Jatkan taas blogini päivittämistä, minkä kerkiän. Haluan teille kirjoittaa ja kertoa. Uskokaa auringonlaskun lämpöön. Ja tähtien valon puhtauteen ! <3
Jatkan taas blogini päivittämistä, minkä kerkiän. Haluan teille kirjoittaa ja kertoa. Uskokaa auringonlaskun lämpöön. Ja tähtien valon puhtauteen ! <3
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Lost inside of grey reality.
Still finding away back to his life. Lost and scared. Do not know where to go, what to do. Sad. Powerless and have no intrest to life at the moment. Can´t tell. Can´t ask help. Trying to survive by himself.
Fleet Foxes - The Shrine / An Argument
Awesome song. Awesome Stop Motion video. You should watch it. You should listen it.
Fleet Foxes - The Shrine / An Argument
Awesome song. Awesome Stop Motion video. You should watch it. You should listen it.
tiistai 6. joulukuuta 2011
superficial moment..
lauantai 3. joulukuuta 2011
Have you seen my rainbow?
En tiedä mikä on, kun tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri taistelu. Jokaisena aamuna en vain halua nousta sängyltä ja jokainen ilta, on edellistä mustempi. Olen menettänyt toivoni ja kaiken voimani. Johonkin ja jostakin syystä. Olo on hirveän voimaton ja pelokas ja minä, minä painaudun kuoreni sisälle yhä syvemmälle. On ollut päiviä, kun olen vain istunut hiljaa ja miettinyt vailla yhtään ajatusta. Olen katsonut auton ikkunasta ohi kiitäviä maisemia tuntematta mitään. Miksi olenkaan nyt niin voimaton, etten voi väittää edes vastaan, kuinka helppo olisikaan luovuttaa!
Ainoana haaveena on vain pieni toive. Se, että pääsen pois. Haluan kadota, juosta karkuun ja ihan oikeasti jättää kaiken taakseni. Jos tilanteeni olisi toinen, mutta tuntisin kuin nyt, katoaisin. Tai olisin jo kadonnut. En jaksa soittaa, en vastata puhelimeen. En jaksa kirjoittaa; en edes vilkuttaa, kun ohiajana ihminen minulle hymyilee. Olen loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti ja minut tekee surulliseksi se, etten voi sitä kenellekkään kertoa.
Voi syystuuli, puhalla pois murheeni. Puhalla minutkin ja nosta ilmaan. Anna minun liitää vapaana. Vailla kahleita. Vailla surua. Voi toivon, että puhallat pois pilveni. Että aurinko paistaisi ja toivon taas avaisi - sydämessäni!
Ainoana haaveena on vain pieni toive. Se, että pääsen pois. Haluan kadota, juosta karkuun ja ihan oikeasti jättää kaiken taakseni. Jos tilanteeni olisi toinen, mutta tuntisin kuin nyt, katoaisin. Tai olisin jo kadonnut. En jaksa soittaa, en vastata puhelimeen. En jaksa kirjoittaa; en edes vilkuttaa, kun ohiajana ihminen minulle hymyilee. Olen loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti ja minut tekee surulliseksi se, etten voi sitä kenellekkään kertoa.
Voi syystuuli, puhalla pois murheeni. Puhalla minutkin ja nosta ilmaan. Anna minun liitää vapaana. Vailla kahleita. Vailla surua. Voi toivon, että puhallat pois pilveni. Että aurinko paistaisi ja toivon taas avaisi - sydämessäni!
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
No More Divisions by Julien Drolon
Yksin ja yhdessä. Vailla rajoja. Käsi kädessä, kaikki elämän lahjoja.
Jokainen elämän arvoinen. Elä, niin kuin olisi päivä viimeinen.
Chance, gift, give..
Jokainen elämän arvoinen. Elä, niin kuin olisi päivä viimeinen.
Chance, gift, give..
Irti kahleista.
Sano vain mitä ajattelet. Tee niin kuin haluat. Elä kuten tunnet ja riko kahleesi, jotka kiinni ovat ranteissasi. Älä anna mielesi estää sinua, älä pelkää hajota, koska joka tapauksessa, yrittämisestä huolimatta, poltat sormesi. Niin kuin tuli, hiipuu liekki elämän. Niin kuin vesi jäätyy talvella, hidastuu sinun juoksusi, kunnes jäät paikallesi. Etkä pääse irti pohjasta. Et nostaa jaksa käsiäsi, jotka juurtuneet ovat murheiden maahan. Ei lämmitä nouseva aurinko, ei piirrä varjoja kedon laidoille. Ja punainen on taivas, kun ilta herää. Ja silti kukat kauneimmat ovat mustavalkoiset. Olet ostanut lisää aikaa, olet ostanut onnea. Mutta maksanut olet kalliin hinnan. Vailla toivottua tulosta. Olen epäillyt jo kauan, mutta nyt, kun tähdistä kirkkain katosi maapallon liikkeessä, olen kadottanut sen valon silmistä, joka himmeänä yössä valaisi. Olen miettinyt pitkään. Olen hartaasti painotellut ajatuksilla, jotka vaakalaudalla keinuvat merihaudan yllä. Ja niin kuin pelkäsin, putosi puolet toivosta, osa uskosta irtosi otteestani. Ja minä polvistuin ja katsoin maahan. Sen kuivassa hiekassa vaelsi pieni toukka, kuin kuolemaa etsivä sielu autiomaan paahteessa. Katsoin, kunnes pisara taivaan pilvestä tipahti sen eteen ja sai se juodakseen. Ja tiesin, oli minunkin vaellettava yksin, jos toivon löytäväni sen. On minunkin uskottava, jotta saavuttaisin oman elämäni lähteen, joka vielä rautaisella rattaalla pumppaa vettä eteeni. Kun katson itään, näen haamujen kalpean liidon ja kun länteen, näen auringonnousun. Ja kun katson etelään, kutsuu se minua. Ja pohjoinen, kylmä ja pimeä, kutsuu sinua. Olen istunut nurmikolla kiitoradan päässä ja tuntenut viileän virran sekoittavan hiuksiani. Nähnyt villinä ja vapaana liitävät rautalinnut. Olen katsonut niiden perään ja sitonut köysiä niiden pyöreisiin jalkoihin. Mutta aina irroitin otteeni ja jäin paikalleni. Ja kun sanoo pieni tyttö minulle surullisia sanoja. Kuolee pois kesän kukkaset tiedän, että minunkin on aika nukahtaa ja kadota. Mutta sanon, keväällä palaan. Ja kun se päivä koittaa, jolloin rautainen lintu laskee mustat jalkansa asfaltin pintaan, saatan olla kyydissä. Saatan olla tai en, mutta tiedän, että liidän silloin vapaana.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Päiviä.
On aikoja jolloin,
kun kuu ei valaise.
On aikoja jolloin,
aamu ei valkene.
------------------
On päiviä jolloin,
surusi hajoittaa,
On päiviä jolloin,
yökin ahdistaa.
------------------
On iltoja jolloin,
nukahdat yksin.
On iltoja jolloin,
pelkoa yskin.
------------------
On aamuja jolloin,
pelkään herätä.
On aamuja jolloin,
en osaa pelätä.
------------------
Ja on aikoja,
kun itken itseni uneen.
Ja aikoja,
kun sydämeni leimahtaa tuleen.
------------------
kun kuu ei valaise.
On aikoja jolloin,
aamu ei valkene.
------------------
On päiviä jolloin,
surusi hajoittaa,
On päiviä jolloin,
yökin ahdistaa.
------------------
On iltoja jolloin,
nukahdat yksin.
On iltoja jolloin,
pelkoa yskin.
------------------
On aamuja jolloin,
pelkään herätä.
On aamuja jolloin,
en osaa pelätä.
------------------
Ja on aikoja,
kun itken itseni uneen.
Ja aikoja,
kun sydämeni leimahtaa tuleen.
------------------
Ratakiskoilla.
Kiiltää syyssateessa ruostuneet kiskot ruohottuneen penkan päällä. Hiljaisuuden riikkoo vain satunnaiset vesipisaroiden kosketukset rautaseen tiehen, joka halajaa kosketusta. Olen juna vanha ja ruosteinen. Seison hiljaa ratapihalla ja katselen. Lähtee muita junia, vain minä jään. Niin yksinäistä tää, elämä on. Vapautta on ikävä. Olen viimeksi liikahtanut vuosia sitten. Miten, en sitä enää muista. On vesisade ja talven vihlovat pakkaset rikkoneet kylkeni. Ja ammottavien lovien välistä karkaa sisäinen lämpöni. Olen eloton ja kylmä. Olen yksin ja minun on nälkä.
Olen turhaan odottanut päivää, jolloin taas moottorini käynnistän. Päivää kun tunnen tuulen kasvoillani ja aurinko paistaa suoraan yläpuolelta katsoen minun liikettäni. Seuraten minua ja yhtä aikaa katoamme taivaanrannan taakse. Olen kaivannut päiviä kun metalliset pyöräni syövät ratakiskojen pintaa ja kipinöiden sinkoillessa, ihmisten luodessa katseita liikun vakaasti ja ylpeänä eteen päin. Sitä päivää olen kaivannut kuin kevät lämpöä, kuin talvi lumipeitettä.
"Tuli päivä, kun istui mies sisääni. Se kojelautaani taputti ja varovasti yskäisi. Se avaimen minun lukkoon sujautti ja tunsin, kuin elämä taas joka kulman musta valtasi. En tiennyt mikä matkan oli tarkoitus. Ehkä viimeinen määränpää se oli, tämä vain ajatus. Mut totesin ja kiitin kovasti. Edes päivän elää saan, koko voimallani. Tumma pilvi pöllähti läpi piippuni. Hiljaa pyörät alkoi pyöriä, mies hurrasi. Olin palannut ajassa taakse päin, olin elossa. En odottanut turhaan, siinä kedolla. Hiljaa vauhti kiihtyi. Tunsin tuulen laseissa. Tunsin auringon, kuulin äänet ilmassa. Ja kun puomit laski, ihmiset pysähtyi. Veti pillinnarusta mies, osa pelästyi. Vaan tiesin minä, oli matkani viimeinen. Ei ollut lastia minulla, ei ihmisen ihmistä. Vain kuljettja ja minä, joka muistutti erästä. Taisi olla hän se, joka lippuja tarkisti. Joka kaikki paikat yöllä, aina varmisti. Oli ikä hänetkin vienyt mukanaan. Mut sisälläni tunsin, tää oli mukavaa. Me yhdessä joskus, tietä kuljettiin. Ja yhdessä meidät molemmat - seuraavana päivänä kuopattiin."
maanantai 7. marraskuuta 2011
Kiss. Most beautiful thing between you and me.
kiss me and make the sorrowful pain go away
kiss me and tell me everything will soon be okay
kiss me and hold me tightly close to you
kiss me and whisper sweet words that are true
kiss me and and lay me on the bed
kiss me from my toes to my head
kiss me here and kiss me there
kiss me all over and anywhere
kiss me softly
and kiss me hardly
kiss me from ear to ear
kiss me after wipe my tear
kiss me kiss me kiss me more
and if you can't do that at least for once let me through the door
By Ricky Baker.
kiss me and tell me everything will soon be okay
kiss me and hold me tightly close to you
kiss me and whisper sweet words that are true
kiss me and and lay me on the bed
kiss me from my toes to my head
kiss me here and kiss me there
kiss me all over and anywhere
kiss me softly
and kiss me hardly
kiss me from ear to ear
kiss me after wipe my tear
kiss me kiss me kiss me more
and if you can't do that at least for once let me through the door
By Ricky Baker.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Haavoja.
Kärsivän ihmismielen silmiin kun katsoo, saattaa nähdä pilkahduksen elämän takavesta. Voit kuulla, kuinka syvät huokaukset kaikuvat tuulessa ja kuinka valtamerien syvänteet hehkuvat mustanpuhuvina. Suru ja epätoivo. Masennus ja pelko puhuvat meille. Ne kasvavat pienissä kyynelissä, levottomissa halauksissa ja ikävissä sanoissa, jotka luovuttavat kerta toisensa jälkeen. Huudot kaikuvat tyhjien seinien pinnoilta, kun heikkona hajoat valkoisen seinän viereen alastomana. Haavoittuneena elämän vedonlyöntiprosenttien olessa sinua vastaan.
Tulee päiviä kun voisimme sukeltaa syvemmälle, kuin keuhkoissamme ilmaa riittää. Tulee päiviä, kun seisomme pilvenpiirtäjän tasanteella tunteaksemme kaupungin levottomat huokaukset, tuulen pyyhkivän arpista ihoamme ja kuivattaen suolanmakuisia kyyneliä. Tulee päiviä, kun emme erota yötä päivästä ja makaamme voimattomina ja avuttomina lehtikasan päällä haaveillen pilvilaivojen vapaasta liidosta. Ja kun niitä päiviä tulee, olemme kovin haavoittuvaisia ja pelokkaita. Olemme oravanpoikasia ajovaloissa, kaloja jäätyneen järven pohjassa. Ja tulee päiviä, kun kerran luovutamme ja nukahdamme murheiden kaivantoihin.
Olen usein elänyt mustia päiviä ja synkkiä yön pieniä tunteja raapien tapetin pintaa. Kirjoittaen valkoisella kynällä paperiin ja musteella tahrinut yön verhoa. Olen itkenyt sydämeni verille ja huutanut äänettömänä veden alla. Katsonut peiliin ja lyönyt sen pinnan pieniin palasiin, jotka lattialla heijastavat särkynyttä kuvaani. Ja niinä päivinä, kun ranteeni ovat vielä ehjät, en toivo sinun sanovan minulle kultaisia sanoja. En toivo maalauksia pilvilinnojen hennoista torneista enkä värikkäitä sateenkaaria. Toivon vain, että sanot minulle:
Tulee päiviä kun voisimme sukeltaa syvemmälle, kuin keuhkoissamme ilmaa riittää. Tulee päiviä, kun seisomme pilvenpiirtäjän tasanteella tunteaksemme kaupungin levottomat huokaukset, tuulen pyyhkivän arpista ihoamme ja kuivattaen suolanmakuisia kyyneliä. Tulee päiviä, kun emme erota yötä päivästä ja makaamme voimattomina ja avuttomina lehtikasan päällä haaveillen pilvilaivojen vapaasta liidosta. Ja kun niitä päiviä tulee, olemme kovin haavoittuvaisia ja pelokkaita. Olemme oravanpoikasia ajovaloissa, kaloja jäätyneen järven pohjassa. Ja tulee päiviä, kun kerran luovutamme ja nukahdamme murheiden kaivantoihin.
Olen usein elänyt mustia päiviä ja synkkiä yön pieniä tunteja raapien tapetin pintaa. Kirjoittaen valkoisella kynällä paperiin ja musteella tahrinut yön verhoa. Olen itkenyt sydämeni verille ja huutanut äänettömänä veden alla. Katsonut peiliin ja lyönyt sen pinnan pieniin palasiin, jotka lattialla heijastavat särkynyttä kuvaani. Ja niinä päivinä, kun ranteeni ovat vielä ehjät, en toivo sinun sanovan minulle kultaisia sanoja. En toivo maalauksia pilvilinnojen hennoista torneista enkä värikkäitä sateenkaaria. Toivon vain, että sanot minulle:
"
Itke poika pois sinun murheesi.
Itke niin kauan kunnes olet turtunut.
Itke pois poika sinun surusi.
Niin kauan että olet kerran murtunut.
Ja kun rikot poika itsesi.
Ja kun hajoan pieniin palasiin ja katoan.
Minä poika lupaan olla vierelläsi.
Ja uudelleen sinut rakennan.
Pelkää poika, kohtaa sinun pelkosi.
En lupaa elämää, en sanoja lempeitä.
Pelkää pois, nojaa olkapäähäni.
Lupaan vain, tarjota käsiä pehmeitä.
En kuulla halua, sanoja enkä valheita.
En kuulla unelmia en etsiä toivoa.
Haluan vain, että olet tukena.
Kun hajoan, lupaa olla minun turvana.
Tiedän, on minun surtava. On itkettävä, olla heikkona.
Niinä kertoina, kun alas vajoan,
Ja kun nousen ylös. Ja sielun tarjoan.
Tiedän olen, sama ihminen. Olen sama poika.
Olen ihminen.
Jos tuntea en saa, elämän surua.
En nähdä mustaa, en tuntea pelkoa.
En silloin voi kasvaa, en voimistua.
En herätä uudelleen, en vahvistua.
Siis pyydän sulta, älä lohduta.
Anelen sinua, älä toivoa kirjoita.
Älä luotani lähde yönä mustana,
pysy vierellä - minun turvana.
"
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
lauantai 29. lokakuuta 2011
Eläkeläisbingoa. Osa 2.
Siin sit ko Pera ol saanu selvitetty huamise bingo ajankohda ni päätetti otta muutama parantava. Autto kolotukse ja särky tollane viisastejuoma. Pertsa päät yhe otta ko viina ei ollu häne paras kaveri mut me muu sit napatti toise heti perä ja kyl osa kasvo irvisti ko kuolema kankke olisiva olle. Mä ja Pera sit melkke yhte ääne todetti et olisko aik sit lähte tutkima mitä tämä tekniika ihmelaps piti sisälläs ko me oltti totuttu va sellassi kelluvi puu baateihi. Kaik tunkiva melkke koko omaisuude taskuihisa ja kävivä viel rako tyhjentämäs ko ei tälläne vanha kovi kaua kest ilma tyjennystapahtuma. Oli sitä kaljaki litkit sen verra et tuntus ku niagara putous olis rako ja maha välis virrannu. Siin sit ko jokane sai ittes lapattu käytävä ni Pera viimäsenä paiskas ove peräs kii ja ko salama iskust jokane alko vimmatus taskui kaapima ja yks vuoro perä totes et ol jättäny hyttiavaime siihe Pera taskumati viärehe. No siin me sit seisotti ko kana orrel ja jokasel ol sellane hölmistyny ilme naamavärkil et kuvan ko siit olis räpsässy ni olis ollu muijil koton puhet aihet. Pera ol tottunu hoitama tälläsi ropleema tilantei ja heti ties et pari kant ylös ja vasemal o infotisk josta me saada joku näpsäkkä flikka ove avama ja me saada oma avaime taskuhu. Pertsa siin tyyne rauhallisest kittas puolillas oleva tölkki olut ja me muut nojatti seinähä ko mukula konsanas. Pera viheltel mennessäs ja me muut jäätti vartoma siihe. Eikä menny ko minuutti ni käytävä pääs sit jo joku tummapukune rouva astel meit kohti ja Pertsaki vähä häpeille sujaut tölkkis taki al piiloho. Mä kattelin hölmistyne olosest Pertsa toimintta ko puole tölkist vilkkus taki alt ko kana hautois muna.
Sit ku oltti saanu avaime taskuhu ja homma ol suurin piirtei reeras ni lähetti lompsima kohti yläkertta. Jokase sorme tais jo pikkase syyhyt ko jano tosa odottelus ol kaikil tullu. Pertsaki totes et tuopilline tekis poikka vaik muutama minuutti sit ol viimäse kulaukse kurkkus kaatanu. Pera joht meit ko kana emo ja muut seuras ilma mittä mutinoit. Yläkertta päästyä kaikkie katse tietyst kiinnitys heti lähipubi jos olut tuopi kilis ja jokase miele juolaht yhde tauko laisillise. Määki totesi ettei vanha jaks ilma sopiva tauko jatka tollast tramppamist ja siin me sit mentti ja yhde sit tilatti. Sama tuotetha se ol ko hytiski mut kyl se va maistus kummast paremmalt ko metallise tölki sisäst valutettun. Emmää tiedä mikä siit ni kovi hyvä tek mut jokane hymy suis sitä litkis ko olis ollu viimäne elos oleva päiv. Me bruukatti porukas ain muistel vanhoi. Pera kertos kaikki sotajutui, ku rintamal ol pali tapahtun. Mää höpötteli kylä tapahtumist ja Pertsa kuuntel ko olis kirja kirjottan. Ei se hirveest puhu, ku taisitte ymmärttä, mut kyl se muisteli iteki oma nuoruttas ja kertos mitä kaikke se kloppin ol touhunu. Pertsa ol ollu kovi villi poik ja pali ol paju oksastakki ehtin saamaha. Ei sellast rankaistust enä uskaltan mukuloil antta ku kaike maailma sossu tantat olis jo pimpottelemas ovikello ja kirjottamas syytet vaik ja mist.
Sit ko jokane ol lasis saanu tyhjäks ni me päräytetti laiva kannel kattoma ku satamas ol olu viel kovi lämmi ja kaunist ko syksy ol parhaimmillas. Ei siel laiva kannel sit kovi lämmint ollukka ja pimeeki ol ku mustalaise yö. Siin me hetki tönötetti ja ihmise kävel ohi ja kattos meit vanhoi ukoi ku olttas oltu joku nähtävyys. Emmää tierä mikä niitki vaivas. Ehkä se ol Pera punane liivi tai Pertsa rehottava parta mut silmä niil likkus vaik ne päät ei uskaltan käänttä. Mää meinasi jo paril sanno et ottasiva kuva et kestäs pidemppä mut emmää sit viittin suutan alkka louksutta. Joku olis saattan jopa miäles pahotta ja sitä riski me poja ei haluttu. Vaik oltti välil kovaäänissi ni hyvä sydän ol jokasel. Ainakki siel jossaki kaljahuuruses mahasisäl. Sit ko oltti tarppeks yöt pällistelty ni päätetti lähte kattoma misä sitä elämä sit oikke tälläses baatis olkka, me tiädetti ettei ainakka mihinkä nuoriso disko eksyttäs mut ol siäl kuulemma tälläsil seniooreilki joku oma piän paikka, josa lonkka ja jalkoi sai leputta. Ja iha luva kans. Pera tiätyst otti johtoasema ja me muut normali mukka seuratti. Mää jo miätei et pitäskö sitto köysi kii ni vois vaik silmä hetkeks ummista ko ite ei tarvinnu mittä mietti. Pera hoit kaike. Ja se ol mul iha hyvä jut ko emmää oikke pruukannu tota ajattelemist harjotta. Pää siit kippeks tuli, jos ei muut. Ja kyl Pera osas hommas ku tais minuut men ni oltti jo paikallise karaoke paika tiskil rivis kaik tilamas sitä kalja. Joskus joku ehdot et vois sitä jottai tiukkaki otta ja se kuka sitä ehdot ni lupas ain tarjot. Harvoi sitä mittä enemppä mut ny ku oltti viihtel päästy, ilma niit eukkoi, ni kyl sen kunniaks kaik yhe tiuka saatto kaatta mahalauku täytteks. Kaikil ol just sopivast sitä talvivarastoki ehtin kerääntyn maha ympril ni ei tollase muutama tiuka jälkke viel miksikkä tullu. Kaljaki sai litki vaik kui pali. Ja vessas rampat sit sitä tahti ku tuop tyhjentys. Siin me sit istutti pöyttä ja kattelti ko joku kiljus mikkihi aikuist naist ja tais Pertsankin taiteilijasielu herät ku suunpiele liikkus sama tahti ko laulu eteni. Mittä äänt ei kukka se miähe suust kuullu mut se tais ollakki kaikil iha hyvä. Kukka meist ei ollu mikkä kultakurkku ja sik me va annetti muitte nolat ittes ja me sit nauretti niit. Mut kyl mu o pakko todet et mukavast se ehto siin viäräht ilma minkkälaist ressi.
Siin sit ko oltti kalja hetke kitattu ja muutenki puhuttu jonnin joutavi ni yhteistuumi päätetti siirtty hyti leppoho. Huome ol sit se Pera onni ja reissu kohokohta. Mä en iha viäläkkä ymmär mikä siin binkos, niinko Pera ain sanos, oikee viähät mut se ol jokase oma asia. Kyl määki niit lappussi mielellä rustasi mut emmä siit mittä suurempp mielihyvä saanu. Pera ol sellane oma tie kulkija, ei se touhuist ain oikke ottan selvä. Eikä silt parannu ain kysyäkkä ku se saattos otta se ittes. Kaik ol hyvi kuha Pera sai pelat bingo se tunni aja. Ei meil muil oikke mittä väli asia suhte ollu. Me mentti peräs ja se ol sil selvä. Hyttihin ko pääs ni mä jo ovel tiäsi et alka se kovaäänine polemiikki et kuka ny sit joutu nukku yläpunkas. Sillonko meit o neli ni se o kiva kömppi yläpetti jonku toise kans. Siin voi sit väl vaiht vaik sana tai pari mut ny ko yks joutus sin kampema ittes yksi ni kauhia sotaha siit syttys. Pertsaki avas suus ja kärkkäst ilmot mielipittes ettei häne selkäs kest sellast rääkki. Jos kukka ei hänt sin nost ni hän otta alapedi. Se ol selvä. Siin ko mä hetke sitä touhu katteli ni ajatteli et mukuloittako mä mukka otinki miähie tilal. No ei siin kai muuka auttan ko sanno ite et mä voin sit otta yhe yläpuolise makuusija jot saatti rauha laakso ja kaikil hyvä miäl. Ei se mul ollu mikkä onkelma. Mialuummi mä siel nukkusi ko kuuntelisi toise karvase äijä jutui silmä ummes. Ei me siin hytis sit se kummepa kerit tekemä ko osa jo kuoras siihe tahti et lattia täris ja seinä heilus. Ja ei men aikkaka ko iteki meneti muisti ja nukahdi. Viimäne muistikuva ol toteemus et oiee mukava ilta oliki taas täl vanhal äijäporukal. Ja sit katkes filminauh..
Aamul sit jo kukolaulu aikka jonku telefooni alko huutamaha nii helvatust et tiädetti kaik heti et aamupala aika o tullu. Tälläste vanhoje äijie piti saad jottai mahatäytteks jot jakso sit se toise päivä viel laival pyöri. Tuliaissiki pruukatti emännil viäd. Vähänkö sovittelulahjaks ko ne ain mylvisivä meijä reissuist. Näil sit sai ainakki hetkeks suun hiljaseks. Kyl ne muija meijä sydämes olivakki vaik välil valitetti niide äänekäytöst. Se ol sellast päätönt purkautumist jota miäsporukal uskalletti heittä huumoril kuvitettun. Siin sit ko kaik ol saanu tuka laskeutuma kalju pääl ja muutenki suoritettu aamutoime ni aletti suuntama matka kohti aamupala ja se runssai antimi. Laiva-aamupala ol ain kovi luksust tälläsil makkara jäystävil herroil vaik ei me niit vihrei juttui osattu sielt etti. Mut pääasia ol et ruokka saattini kehol ku sialul. Eikä me hirvest siin mittä sanoi vaihrettu, ku kaik tais jo ootta tuleva bingo ja se suuri palkintoi. Syätti ja juatti rauhas.. Ja kaik ol tyytyväissi..
perjantai 28. lokakuuta 2011
Eläkeläisbingoa.
Muutama päivä sit naapuri Pertin kans mentti varama laivareissu ruotsi maal, jos sit porukal vietettäis päivä. Pera ol jo monena vuonna ollut mukana ja kovast ol tykänny reissamisest. Oli taas se aik vuodest, ku päätetti samanmoine matka internetin välityksellä ottaa, vaikka Peran poek oliki tullu pohjosist käymähä kihlattunsa kanssa. Pera puhui aina Jaakosta. Kuinka hyvin oli poika menestynyt ja miten kauhian komeita oli Jaakon poja. Niin oli isoisäänsä tullut, Pera pakkas naurama kaike touhuamise ohel. Pera ol päiväl ollu kylä toisel laidal Arto kämpil poikkeemassa ja kyselemässä uuden puhelimen käyttöä. Pera oli tosiaan hairahtunut kattomaan jotain mainosta aamu kahvia hörppiessä ja siitä sitten pinkassu lähimpään operaattori kauppaa, kuten Pera tökerösti ilmoitti, ja ostanut uuden kosketusluurin viimäsillä pennosilla. Pera kyl totes ettei niil ropoilla muuta tekiskään ja mä jotenkin aavistin että Jaakolla ja lapsenlapsilla oli ollut osuutta asiaan. Jaakolla katos oli kaikki aina viimäsen päälle. Uudet autot ja vaatteet piti olla ja kaiken maailman teknoloogia härpäkkeetkin piti sit päivittää aina aika ajoin. Pera ei ite niinkään välittänyt nykypäivän hömpötyksistä, mutta hiljaa tai kirota, että oli mennyt täl kertta halpaan.
Siin ku Pera ol aikansa näprännyt sinistä teknolookian uutuut, sanoin et sumppiki ehti pöyräs jäähtymähä ennen ko Pera on ehtiny sitä maistamaanka. Nisustakaan Pera ei ollut muistanut kaupasta osta, vaik ei me bruukattu kahvia muilla tilpehööreillä pilata. Hetke siin ryystetti kahvi tasseilt, kunnes totesin jokavuotisest perinteest. Pera oli jämäkkä setä eikä tahtinut oikke mistä innostu, mut jokavuotine laivamatka ilmoittaminen sai jopa Peran sormet syyhymä. Peran suuki kääntys hymyhy ja alettiin siinä samalla sekunnilla muistelemahan viimevuotista savotta. Pera naureskeli Arto viime kertasta lähtö ja sitä hässäkkää ku pihaan autolla karautettiin. Arto ol kova viina perään ja sillonkin oli otettu muutama enemmän ko laki olis sallinu. Muija ei Arton juomisist ollu moksiskaan. Jossei köökissä touhunu ni aina oli joku sukka tai huivi työn al. Arto kehui muijaansa kuinka hiljane ja helppo se oli mut eihä Ritva, nii Arton monivuotine ihastus, ollu sitä kuulevinas ja totes viina huurut sekoottavan ukon pään kokonaan. No joka tapauksessa Arto oli sellases kunnos et autolastilline ukoi katteli silmä kattilankansil ja ku Arto syöksys ovest ulos ni siihe katukivetuksel pääty koko ruho. Arto ei osannu muut ku naura ja me poja kans. Muija oli nähny kaike ikkunas ja ambulanssi ol heti tilattu. Viime kerral Artolt ol lonkka menny monest kohta rikki ja vieläki Arto saatto esitel pitkää leikkausarpeaan. Arto huus viel ambulanssi ovesuust et poja saava nähdä viel toisenki arve kuha kotti päästävä.
Siin ku Pera ol aikansa näprännyt sinistä teknolookian uutuut, sanoin et sumppiki ehti pöyräs jäähtymähä ennen ko Pera on ehtiny sitä maistamaanka. Nisustakaan Pera ei ollut muistanut kaupasta osta, vaik ei me bruukattu kahvia muilla tilpehööreillä pilata. Hetke siin ryystetti kahvi tasseilt, kunnes totesin jokavuotisest perinteest. Pera oli jämäkkä setä eikä tahtinut oikke mistä innostu, mut jokavuotine laivamatka ilmoittaminen sai jopa Peran sormet syyhymä. Peran suuki kääntys hymyhy ja alettiin siinä samalla sekunnilla muistelemahan viimevuotista savotta. Pera naureskeli Arto viime kertasta lähtö ja sitä hässäkkää ku pihaan autolla karautettiin. Arto ol kova viina perään ja sillonkin oli otettu muutama enemmän ko laki olis sallinu. Muija ei Arton juomisist ollu moksiskaan. Jossei köökissä touhunu ni aina oli joku sukka tai huivi työn al. Arto kehui muijaansa kuinka hiljane ja helppo se oli mut eihä Ritva, nii Arton monivuotine ihastus, ollu sitä kuulevinas ja totes viina huurut sekoottavan ukon pään kokonaan. No joka tapauksessa Arto oli sellases kunnos et autolastilline ukoi katteli silmä kattilankansil ja ku Arto syöksys ovest ulos ni siihe katukivetuksel pääty koko ruho. Arto ei osannu muut ku naura ja me poja kans. Muija oli nähny kaike ikkunas ja ambulanssi ol heti tilattu. Viime kerral Artolt ol lonkka menny monest kohta rikki ja vieläki Arto saatto esitel pitkää leikkausarpeaan. Arto huus viel ambulanssi ovesuust et poja saava nähdä viel toisenki arve kuha kotti päästävä.
Me sit lähetti pihast ambulanssi peräs ja ku valoihi päästi ni Arto mobiili kaars pilli huutae vasemmal ja me painetti oikkeal. Siin meijä bingoporukka sit ekan kerra eros. Mukan meilt oli sit, ku Arto ol pois laskuist, ni mnää ja Pera ja Pera hyvä tut Reiska. Reiska ol kovi hiljane mut ain ko tilanne salli ni sielt tuli jos jonki moist juttu. Reiska ol hyvä tyyppi, jo kuude kymmene paremmal puolel, niinko hää pruukkas todet, ja viel poikamiäs. Me sit ain reissuil huudeltti et tääl olis vanha mut kokenut liaa, mut neideil ei vaan kelvannu. Kolmista me sit pysäköitti auto satama piha ja rohmutti kamppe auto peräst. Tuntus et kaik oli Arska onnettomuudest huolimat kovi ilossi. Osa tiätyst ku muija ol jääny kotti ja sai sitä viisaste juoma otta ilma nalkuttamise kuuntelemist. Meikki kyl laitetti ja kovast mut viina ei juod saanu. Siin sit ko oltti saatu haura luut raahattu terminaali kattese ni meikä kävi lunstamas lipu jol sit laivaha meidäki päästetti. Kaik teki viäl nope tarkastukse ettei autoho ollu mittä jääny. Pera oli ottanu piäne taskumati mukaha ja jokane otti matkahömpssy ku laiva ja terminaali väline matka ol mukanas nii pitkä. Reiskaki avas suu jot sai piene lämmikke otettu ja varma pitkä pohdinna jälkke totes et siin poja tuuleeki. Kaik ol hetke iha hilja ja Reiska poske alkos siihe tahti hohtaet meikä kehot koko kööri liikkuma ja Pera piilotta mattinsa taskuhu ettei sitä sit kukka takavarikois.
Laivaha ku päästi ni ensimmäine asiaha oli osta iso tuoppi olut, ku matkal ei kukka kuski kunnioittae viittin juad. Se ol hyvä tapa ja kaik tätä päätöst kunnioitti. Siin me ukorähjä sit ryystetti yht, kallist, tuoppi samoin kädeliikkei ihanko oltas olttu jotta siiamilaissi nelossi. Mut ei se, jutu juurt me ain löydetti. jos ei muut ni Arska touhui ol kovi hauska ain päivitel. Arska ja viina ol vaa kovi vahinkoaltis yhristelmä. Siin ku oltti saatu tuopi tyhjennetty ni napatti lauku kainaloho ja aletti etti hytti. Se ol ain meil se suurin problema. Kaik ol erimielt ja kaik ol ain oikkes. Siin sit mylvitti ko sikala aamu aikkaha hetki, kunnes Pera kova äänehe toitot tietäväs hyvä reiti ja muu ol sit nii janossi ettei jaksan alkka väitel. Perä perätyste me sit laahatti luut hyttihi, joka ihme kaupal löytys kovi pikasest. Kaik sanos et Pera ol jolttai kysyn tiät, vaik tiukast Pera vasta sanoski. Mut ei sil ollu nii välii ko kaik pääs hyttihi ni puhe lakkas ja kalja aukes. Me taidetti viel koitta leikki nuorisoo ko jokane ol sit sukkaha muutama tölki jemman. Koska ei kiin jäätty ja seki tais ol jo sellane tapa, jota ei uko edes ajatellu.
Ja ku laiva horni huus ja ikkunas maisema alko vaihtu ni meki otetti rennost ja Pera innokkaast alko katto bingo ajankohta. Se olis ollu hävitys jos se olttas unhdettu. Se tais ol Pera henki ja elämä ja koko reissu tarkotus ja idea..
PMS.
En tiedä onkohan miesten kuukautiset vai taas se perus aika kuukaudesta, mutta mielialat heittelevät kyllä laidasta laitaan. Hassua itkeä ja nauraa samaan aikaan. Olen todennut, että pitäisi ehkä puhua jonkun ammattilaisen kanssa, vaikka vielä en ihan kolkuttele hämärän rajamaita, enhän?
Eniten mieltä nyt taitaa varjostaa ajoittainen epätoivo omasta itsestään. Se taitaa olla monella se ongelma, ettei löydä tapoja, ei sanoja tai ymmärrä omaa kauneuttaan. Jotenkin kaipaisin jonkun sen sanovan, vaikka toisaalta se tuskin muuttaisi mitään. Pitäisi vain itse ymmärtää ja sisäistää se asia. Joko niin, että olenhan minä komea tälläisenä tai surullisena todeta, että olen ruma kuin se musta ankanpoikanen ja unohta kaikki muu. Mutta se, kun joutuu tasapainottelemaan pienellä nuoralla ja arpomaan kumpaan suuntaan putoaa. Minulle tärkeintä on vastaukset ja niiden ymmärtäminen. En välitä jos olen komea tai ruma, kunhan sen tiedän. Tämä on ehkä se kysymys johon ikinä en tule saamaan sellaista vastausta johon luottaisin. Johon voisin uskoa ja epäilen, ettei kukaan tule koskaan olemaan niin rehellinen, että voi totuuden kertoa. Eihän?
Tästä varmaan johtuu myös nämä tietyt olotilat ja se, että kuinka suuresti olen kaivannut parisuhdetta. Sitä toista ihmistä vierelleni. Olen miettinyt, että kaipaanko minä ihmistä siksi, että voisin rakastaa ja olla onnellinen vai siksi, että tiedän kelpaavani? Onhan minulla tunteet ja ihminen luotiin elämään laumassa. En väitä, että en voisi elää onnellisesti vailla epäluuloa tai epäilystä toisen ihmisen kanssa, mutta onko tällä hetkellä tarkoitusperäni oikeat? Sitä en tiedä.
Sitten kun eteeni tulee mahdollisuus ehkä koittaa onneaan, ehkä löytää se oikea tuntuu, että peräännyn. Pelkään ja alan epäillä. Katson peiliin ja "tiedän", etten ole hänellekään tarpeeksi hyvä, vaikka en edes tiedä miltä toinen näyttää. Millainen ihminen toinen on ja mitä hän haluaa. Voi olla, että hän osaa katsoa ohi virheideni ja ahdistukseni, kaikkien epäluulojeni yli ja ymmärtää. Tuntea minun tunteeni ja tietää, miten suuria asioita ne minulle ovat. Mutta miksi minä epäilen toista, kun en voi edes itseeni uskoa? Onko oikein lupailla ja maalailla kuvia toiselle, vaikka hän joutuukin kärsimään minun epävarmuudestani?
Usein mietin hiljaa itsekseni, että etsin sitä omaa tilaa ja omaa paikkaa ja koitan parhaani mukaan saada omat asiani sellaiseen tasapainoon, että voin jatkaa normaalia elämää ilman näitä minun itseni kehittämiä epäluuloja. Että voin katsoa toisen silmiin ilman, että mietin sisälläni minun silmiäni. Että voin nauraa toisen sanoille ilman, että mietin omaa hymyäni. Mutta niinä hetkinä, kun päätän hoitaa omaa itseäni tunnen, kuinka kaipaankaan toista. Kuinka haluankaan jonkun kanssa jakaa murheeni ja iloni ja kuinka paljon kaipaankaan toisen kosketusta ja hänen sanoja. Kuinka suuresti haluan, että illan pieninä tunteina minun ei tarvitse nukahtaa yksin, vaikka hän vierelläni ei lepäisikään. Se tunne, kun tietää, että toinen ajattelee sinua. Se tunne, kun heikoimmalla hetkelläsi hän sinulle soittaa ja se, kun olet antanut itsesi hänelle kokonaan ja hän sen hyväksyy. Sitä tunnetta en voi vain jättää alle murheideni. En vain osaa olla kylmä ja kova.
torstai 27. lokakuuta 2011
Sanoja vailla merkitystä.
Olen todennut nyt itselleni haaveilevan asioista, joita on mahdoton saavuttaa. Vaikka vielä hetki sitten uskoin, että mikään ei ole mahdotonta jossakin vaiheessa kaiken yrittämisen ja itsensä antamisen jälkeen tajuaa, että mahdottomia asioitakin on olemassa.
Olen koittanut uskoa yhä uudelleen itseeni. Olen koittanut katsoa peiliin ja löytää toivoa silmistäni. Olen koittanut hymyillä tuloksetta. Olen koittanut tuntea tuntematta. Ja nyt kun viimeisen kerran yritin uskoa huomisen olevan taas parempi kuin eilisen näin, kuinka haaveet voivat tuhoutua alta sekunnin. Kuinka yrittäminen jää ilman tulosta. Olen surullinen, olen surullinen. Olen surullinen, kun huomasin tämän kaiken. Ja se tuntuu pahalta.
On vaikea sisäistää asioita, joita oikeasti halajaa. On vaikea todeta ja unohtaa ihmisiä, joita oikeasti rakastaa ja on vaikea luovuttaa. Mutta kuten haaveiden tavoittelussa, en voi jättää huomioimatta sitä tosi asiaa, että minä, minä joka istun yksin tuolillani ja tunnen isoja tunteita, en enää jaksa tavoitella omia unelmiani. Se satuttaa ja syvältä, mutta maailmaa en voi kiertää pelkillä toiveilla. En voi saavuttaa istuen sängylläni, en voi nukahtaa sulkematta silmiäni.
En voi saavuttaa niitä asioita, joita haluan, tässä elämässä..
En jaksa uskoa.
Mutta en myöskään etsi sympatiaa tai toivekkaita sanoja. En kaipaa huomiota enkä kannustusta. Toivon vain, että he osaavat minut jättää ja pysyä pois tieltäni..
Toivon, että minulle ei sanota enää, että "yritä". Toivon, että en kuule sanaa "usko" ja toivon, että minun annetaan vain selviytyä. Se on meille kaikille helpompaa ja minulle se on asia, jonka olen päättänyt tehdä. Uskokaan, olen yrittänyt. Olen itkenyt ja yrittänyt ja luovuttamisen jälkeenkin noussut jaloilleen, mutta jos minä en saa mitään, en osaa enää mitään pyytääkään. Jos elämä ei voi antaa sitä, mitä haluan, miksi siis kiusaan itseäni? Miksi en saisi luovuttaa, kun tiedän, että koko elämää ja sen kiertoa en vain jaksa yrittää. Luovu haaveista, sanon. Ja se sattuu edelleen..
Vaikka kirjoitus tuntuukin surulliselta, en sano hyvästi. En vain jaksa tavoitella enkä uskoa. Kävelen yksin ja jos eteeni tippuu pieniä toivonpisaroita, en niistä välitä. Me elämme kerran ja minä elän sen, vaikka tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä. Elän sen ajan, joka on pakko elää ja kun aikani koittaa, nukahdan onnellisena ja helpottuneena.
Olen koittanut uskoa yhä uudelleen itseeni. Olen koittanut katsoa peiliin ja löytää toivoa silmistäni. Olen koittanut hymyillä tuloksetta. Olen koittanut tuntea tuntematta. Ja nyt kun viimeisen kerran yritin uskoa huomisen olevan taas parempi kuin eilisen näin, kuinka haaveet voivat tuhoutua alta sekunnin. Kuinka yrittäminen jää ilman tulosta. Olen surullinen, olen surullinen. Olen surullinen, kun huomasin tämän kaiken. Ja se tuntuu pahalta.
On vaikea sisäistää asioita, joita oikeasti halajaa. On vaikea todeta ja unohtaa ihmisiä, joita oikeasti rakastaa ja on vaikea luovuttaa. Mutta kuten haaveiden tavoittelussa, en voi jättää huomioimatta sitä tosi asiaa, että minä, minä joka istun yksin tuolillani ja tunnen isoja tunteita, en enää jaksa tavoitella omia unelmiani. Se satuttaa ja syvältä, mutta maailmaa en voi kiertää pelkillä toiveilla. En voi saavuttaa istuen sängylläni, en voi nukahtaa sulkematta silmiäni.
En voi saavuttaa niitä asioita, joita haluan, tässä elämässä..
En jaksa uskoa.
Mutta en myöskään etsi sympatiaa tai toivekkaita sanoja. En kaipaa huomiota enkä kannustusta. Toivon vain, että he osaavat minut jättää ja pysyä pois tieltäni..
Toivon, että minulle ei sanota enää, että "yritä". Toivon, että en kuule sanaa "usko" ja toivon, että minun annetaan vain selviytyä. Se on meille kaikille helpompaa ja minulle se on asia, jonka olen päättänyt tehdä. Uskokaan, olen yrittänyt. Olen itkenyt ja yrittänyt ja luovuttamisen jälkeenkin noussut jaloilleen, mutta jos minä en saa mitään, en osaa enää mitään pyytääkään. Jos elämä ei voi antaa sitä, mitä haluan, miksi siis kiusaan itseäni? Miksi en saisi luovuttaa, kun tiedän, että koko elämää ja sen kiertoa en vain jaksa yrittää. Luovu haaveista, sanon. Ja se sattuu edelleen..
Vaikka kirjoitus tuntuukin surulliselta, en sano hyvästi. En vain jaksa tavoitella enkä uskoa. Kävelen yksin ja jos eteeni tippuu pieniä toivonpisaroita, en niistä välitä. Me elämme kerran ja minä elän sen, vaikka tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä. Elän sen ajan, joka on pakko elää ja kun aikani koittaa, nukahdan onnellisena ja helpottuneena.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










