Vastoin tahtoaa..

Luulin, että olisi helppoa kääntää elämän suunta, kun oikein päättää sen tehdä. Mutta ei. Pitää pinnistellä ja yrittää. Koittaa löytää voimaa jatkaa ja uskoa. Tämä viikko, joka tosissaan on vasta aluillaan, on tuntunut taas hirveän vaikealta ja synkältä. Jotenkaan ei ole jaksanut edes uskoa elämän voittavan. Mutta jotenkin silti en anna vielä periksi. Hirveän raskasta ollut. Talous vajoaa yhä alemmas ja ne asiat, jotka ovat olleet itsestään selvyyksiä, eivät enää ole. Onneksi joku sanoi, että helppo on luovuttaa, mutta vaatii rohkeutta ja lujaa tahtoa jatkaa. Jatkaminen on tapa näyttää, ettei anna helpolla periksi. Näin minäkin..

Pilvilinnatehtaita..

Oletko koskaan uponnut ajatuksiisi ja miettinyt elämää toisessa kehossa? Oletko koskaan ´rakastunut´ ihmiseen, jonka tiedät olevan kättesi ulottumattomissa?

Olen haaveillut jo jonkin aikaa elämää aivan eri ruumiissa, eri maailmassa. Olen unelmoinut ja elänyt haavemaailmaani. Kuinka pahalta tuntuukaan palata omaan elämään ja todeta, että en voi koskaan olla sitä mitä haluaisin. Sanotaan, että unelmointi tekee elämästä rikkaamman, mutta tekeekö silloin, kun et enää osaa päästää irti?

Olen jo kauan haaveillut ihmisestä, jota en voi koskaan saada. Hän on komea ja juuri sellainen, jonka viereen voisin hymyillen nukahtaa ja jonka vierestä en koskaan poistuisi. Olen katsonut häntä, kuunnellut ja joskus hiljaisina hetkinä tuntenut hänen kosketuksensa ihollani, hengityksen kaulassani ja suudelmia mahallani. Mutta vain hetken. Katoaa pilvilinnat ja puhaltavat tuulet haaveni yhä kauemmas. Selkenee taivas ja kurotan tähtiin. Ne ovat silti aina valovuoden liian kaukana.

Joskus minua pelottaa, kuinka syvälle voi mieleni hapuilla ja kadota. Kuinka loputon on pilvilinnojen herrain kartanot taivaan syvänsinisellä kaarella. Silti tiedän, että maailmassa on asioita, joita ei voi saada ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Pelkään, että en opi sitä enkä tiedä, kuka sen minulle opettaisi. Siksi en enää kurota tähtiin, en ihaile pilvistä taivasta. Odotan hiljaa, että taivas selkenee ja elän taas tätä hetkeä. Hetkeä, jonka kohtalo minulle määräsi.

Siihen mihin synnyit, on tyydyttävä..

Ehkä vuosien valittelun jälkeen olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, olla mies ja näyttää, että vastoinkäymiset ovat tehty voitettaviksi ja elämän suolaksi. Ilman ylämäkiä ei nauti alamäkien vauhdista. Positiivisessa mielessä.

Minussa on asioita, joita en voi syystä tai toisesta muuttaa, oli kyseessä raha tai rakkaus, mutta monta asiaa olen päättänyt jäättää taakseni, ottaa tulevaisuus uutena ja mielenkiintoisena ja taistella. Samoin päätin "muuttaa" itseäni. Katsoa itseäni peilistä ja ne asiat, joita itsessäni vihaan, päätin nekin muuttaa. Ja huomio! Ei puhuta tietenkään mistään operaatioista, ehkä enempi henkisen hyvinvoinnin kartoittamisesta ( olen kuin Jokisen Ellu Kumman Kaasta..) sekä totta kai oman tyylin löytämisestä. Hiukset saavat aivan uuden muodon, samoin päätin siistiä naamavärkkiäni. Siinä on kyllä iso MUTTA, jota ei hetkessä muuteta, ja joka on se minun heikoin kohtani (itsetunnon musertaja) mutta ehkä tulevaisuudessa. Ruokavalio, Check! Tyyli, Check! Minä, Check! My life, Check man!

Päivitän blogiini miten onnistun tässä yrityksessä. Pelottaa perkeleesti ja jännittää ihan älyttömästi. Päätin jättää myös ihmiset, jotka minua ei avosta, taakseni. En työnnä ketään lankulta alas, mutta se mikä minusta tuntuu hyvälle, on se minun juttu! Samoin olen liian kauan mennyt pää alhaalla, katsellut toisten varpaita, ehkä pyrkinyt miellyttämään ja tätä kautta saamaan hyväksyntää. Nyt olen tajunnut, että en ole saavuttanut sillä mitään. En päättänyt olla kylmä ihminen, mutta päätin, että minun elämäni, minun päätökseni. En elä heille, elän itselleni.

Tälläisen päätöksen olen tehnyt ennenkin. Silloin onnistumisen edellytyset olivat ehkä paremmat, koska nyt olen vuosia kaivanut kuoppaa itselleni, ja nyt, kun päätän täyttää kuoppani, voi olla, että se on aivan liian syvä. (hmmm.. pilkkuja(ko)..) Voi olla että tämä on viimeinen kerta kun jaksan yrittää. Jos en pääse jaloilleni en tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Se, että on elänyt ne hetket kun on nauranut silmät vedessä, niitä hetkiä kun on miettinyt itsemurhaa ja niitä hetkiä kun on ollut niin voimaton ja surullinen, että edes rakkaimmat asiat elämässään ei ole auttanut, on ehkä se voimavara jota minun tulee hyödyntää. Silti tiedän, että vie vuosia aikaa päästä edes siihen tilanteeseen jolloin aamulla et itke ja illalla et murehdi. Se voi olla minun heikko kohtanu, minun tuhoni.

Kaikesta huolimatta olen päättänyt yrittää. Ehkä ajatus "En minä siihen kuole!" vie minua eteen päin.

Putous

En tiedä kuinka moni seuraa, mutta repesinkö hieman mtv3:n Putous -ohjelmassa, kun esiteltiin vuoden 2011 sketsihahmot. Munamies! Voi helvtti.. "Pieni muna, iso sielu!" Itsekään en kovasti tätä ohjelmaa katso, mutta sattuipa olemaan tuo kanava päällä.. Tai onhan tämä ohjelma tullut jo hetki sitten mutta.. Prempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja facebook hehkuttaa jälleen!!! Kohta on tuo fraasi kulutettu loppuun ja koko hahmo pilattu ylimainostamisella ja hehkuttamisella.

Hurts..

Brittiläistä Hurts -nimistä bändiä ei turhaan kutsuttu tämän vuoden komeetaksi. Albumi "Happiness"sekä single "Better than Love" nousivat yhdeksi omaksi suosikiksi. Kahden miehen tähdittämä bändi soittaa omasta mielestäni monipuolista musiikkia, silti monelle jotkut biisit saattavat kuullostaa liian "bliisuilta". Omaan elämään sopivat lyriicat sekä hyvä melodinen musiikki iski ainakin allekirjoittaneeseen ja tästä syystä suosittelen jokaisen, ainakin tutustumaan, kyseiseen bändiin. Biisien musiikkivideot, ne joista on tehty, ovat loistavia ja ehkä hieman erilaisia valtavirtaan verratessa. Parhaan fiiliksen, minä ainakin, saa kuunnellessa sanoja, sulkiessa silmät ja päästää melodian kuljettamaan mielen kaikki ahtaumat ulos päästä.

http://www.informationhurts.com/

Music video by Hurts performing All I Want For Christmas Is New Year's Day. (C) 2010 Sony Music Entertainment UK Limited

http://youtu.be/05J79Y8zQTw

Jään pinnasta heijastuu kuva..

Pyryisen kadun lumen täyttämä jalkakäytävä kuljettaa minua eteen päin. Katselen kiireisiä ihmisiä iloineen ja suruineen. Otan taskustani tupakan ja sytyttimen. Ensimmäinen henkäisy ja rentoudun. Unohtuu kiire ja jään paikalleni katsomaan muita. Ihmisiä omine elämineen. Monesta näkee kaiken pahan, mitä on kokenut. Monen hymystä näkee vilpittömyyttä.

Katson tarjouksia näyteikkunasta ja huomaan oman kuvan heijastuvan jäisen lasin pinnalta. Katson itseäni silmiin ja uppoudun hetkeksi omiin ajatuksiin. Suljen silmäni ja vedän savut. Avaan silmäni ja näen itseni kuin olisin ulkopuolinen katsoja. Se mitä näen itsessäni pelottaa. Välillä näen sen ihmisen, jona itseni tunnen. Välillä näen itseni aivan vieraassa ruumiissa. Aina en tunne itseäni, välillä jotenkin kieroutuneesti rakastaa omaa minääni.

Kun katson miltä näytän lasin pinnalla tuntuu jotenkin oudolta. Olen ehkä uppoutunut liikaa maailman ihannekuvaan, enkä näe niitä arvoja ja ihanteita itsessäni. Pidän itseäni rumana, salaa rakastan ja julkisesti vähättelen. En tiedä olenko sitä mitä itse näen. Haluaisin napata ohikulkevan ja kysyä, mitä sinä minussa näet. Haluaisin rehellisen mielipiteen, josta voisin vetää omat johtopäätökseni.

Välillä katson muita ja totean, että minä en ole yhtä komea kuin tuo, en ole yhtä persoonallinen kuin hän. En ikinä saisi häntä enkä usko, että hän ikinä haluaisi minua. Silti jokainen päivä ajattelen, että mikä minussa on niin rumaa, miksi en itsestäni pidä. Johtuuko se lapsuudesta ja kaikesta siitä kiusaamisesta. Johtuuko se laihuudestani vai onko itsetuntoni vain niin matala.

Kun katson itseäni löydän monia asioita joita haluaisin minussa muuttaa, vaihtaa. Ne ovat arkisia asioita, joiden kanssa varmasti jokainen itseään arvostava käy läpi, mutta silti en saa päähäni mitään hyvää. Toisinaan on niitä päiviä, harvoja, kun aamulla herään, vedän tukkani taakse. Pesen kasvoni ja harjaan hapaani. Laitan tavallista voidetta kasvoilleni yrittäen peittää väsymykseni, näen pienen vilauksen siitä ihmisestä, jota olen kaivannut. Hetken näen sen miehen peilin sisältä jona, niinä harvoina hetkinä, itseäni pidän.

Olenko siis vain liian itsekriittinen. Olenko antanut yleiset mielipiteet vaikuttaa minäkuvaani ja olenko tuominnut itseni ihan turhaan.

Miksi en osaa ajatellu itseäni yksilöllisenä, ainutlaatuisena ja sellaisena, jona olen ja jota en voi muuttaa. Ehkä pelko yksinäisyydestä ja torjumisesta on ollut minussa liian kauan enkä pääse siitä enää eroon. Olen ehkä vanki omassa ruumiissani, enkä enää tiedä istunko elinkautista vai saisinko vain jättää kaikkien muiden mielipiteet sivuun ja aloittaa elää tätä omaa elämääni. Filosofoin kovasti "Elät vain yhden kerran" -puolesta, mutta silti en tee niin. 

Olenko pelkuri, joka ansaitsee kaiken tämän, vai tarvitsenko vain jonkun, joka elämää minun elämääni kanssani. Kuinka pääsen pelosta ja voin vain antaa elämäni kuljettaa.

Kysyn: " Mitä minä menetän jos..".

Lumen hautausmaa..

Olen kuin pieni lumihiutale lumivuorien alla. Hento, hauras ja ainutlaatuinen. Silti ihmiset kuljettavat minua pois jaloistaan. Ne työntävät ja siirtävät, he kiroavat kun olen olemassa. Olen hiutale kinoksien alla, minut nostetaan lavalle ja kuljetetaan pois. Minut halutaan pois edestä, pois tieltä, pois silmistä. Ja kun kevät koittaa, sulan pois, katoan, eikä kukaan jää minua kaipaamaan. Syksyllä he odottavat, että tulisin, sataisin pihoille ja teille, mutta silti joka ikinen vuosi he eivät enää halua nähdä minua vaan kysymättä minulta he minut pois vievät. Jotkut jaksavat kanssani hetken leikkiä kunnes kyllästyvät ja odotan, että ilta laskeutuu päälleni peittäen suruni. Hetken saan olla yksin, rauhassa. Ison kinoksen alla turvassa. Joka kevät odotan, että aurinko lämmittäisi ja huuhtoisi minut pois. Tulisin vedeksi ja olisin se voima, joka varmistaa elämän olemassa olon. Olisin tärkeä ja osa koko elämänkiertoa. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. Ja kun lämpö katoaa, aurinko ei enää nouse ja tunnen kylmän pohjoistuulen puhaltavan metsien ja järvien päällä tiedän, että aikani on taas tullut ja koitan, niin kovasti, tuoda iloa ja valoa ihmisen elämään. Etsiä oman elämäni tarkoitusta ja olla taas merkityksellinen. Sinä talvena tipuin suuren vuoren huipulle ja tajusin, kuinka pieni osa tätä kaikkea olenkaan. Tiesin, että en voi muuttaa sitä mitä minulla oli. Minun tuli vain tyytyä kohtalooni ja toivoa, että joku minut vielä löytäisi ja joku minua arvostaisi.

Joskus kun katson yöllä ylös taivaalle tajuan, että kuinka pieneksi ihminen voi itsensä tuntea. Niin heikoksi ja niin yksinäiseksi. Joskus katson ihmisiä, jotka nauravat ja hymyilevät ja joilla on joku, toivon kovasti olevani yksi heistä. Toivon, että en olisi minä vaan aivan joku toinen. Kun näet edessäsi vain ylämäkiä voimasi loppuvat jo ennen kuin olet ehtinyt kivuta yhtään kivistä tienpätkää. En tiedä olenko tässä universumissa ainoa, joka tuntee itsensä epäonnistuneeksi, epätäydelliseksi. Jotenkin huonoksi ja niin surulliseksi. Viime yönä koitin itkeä, mutta huomasin etten enää osaa. En ole kylmä ihminen sisätä, mutta en enää osaa tuntea mitään.

Joskus tuntuu, että olen kuollut sisältä ja ainoa joka minut pitää hengissä on luontainen selvitymisen vaisto, joka meiltä jokaiselta löytyy. Se ei ole omasta halustani, se on luonto joka minut pitää hereillä.