Totuus löytyy pakkasöistä..

Olen hiljaa, pienillä ja herkillä askelilla, kävellyt pitkin kuun siltaa yli järven jään. Etsin totuutta, jota pakkasaamut kaivertavat virtaavan joen pintaan. Istun lumihangen päälle, se narskuu allani, kiljuu ja paukkuu, kuin keskiyön pakkaset ladon seinillä. Näen jäässä pieniä aukkoja, jäätymättömiä kohtia. Ja kun aurinko ei paista, kurkistaa vesipisarat aukosta. Vain hetki. Niiden elämä katoaa, kun ne jäätyvät pakkasen niitä rutistaessa. Ne muodostavat sillan rakojen ja kolojen päälle, ympärille. Ja niin kuin kuolee vesipisarat, tuntuu kuin minunkin elämäni olisi pakkasherran nyrkissä. Puristuksissa. Odottaen vain otteen irroittamista, hellittämistä. Ja niin kuin minä, pienet pisarat jäävät odottamaan sitä yhtä ja oikeaa, lämmintä valoa, joka keväällä ne vapauttaa ja pisarat, jotka nyt nukkuvat ikiunta, saavat vapaana virrata lämpimän veden seassa. Ruskean veden juostessa. Istun lumihangen päällä ja tunnen, kuinka jäsenistäni hitaasti katoaa lämpö, rutistan itseäni yhä lujempaa, hengitykseni kiihtyy. Karkailee ajatukseni kaukana, horisontin takana vuorien juurella kiipeävät ajatukseni, etsivät pakoreittiä. Mieleni, levoton kuin vesi jään alla, halkeilee jään lailla, tietämättä suuntaa, erottamatta yksittäisiä asoita kokonaisuudesta. Mieleni; Se ei osaa erotella, laskea, edes hengähtää tai rauhoittua. Kuin villihevonen lasso kaulassaan se juoksee hullun lailla, kunnes loppuu voimat ja usko, luovuttaa. Ja kun suljen silmäni, olen hukannut käteni, jalkani. En tunne selkää, en vatsaani. Kuulen kuinka sydämeni hiljainen lyöntitiheys hidastuu, kuulen kuinka kaukana puut narahtelevat ja kuinka planeetat liikkuvat kiertoradalla. Ja sinä hetkenä kun suljen silmäni, tunnen, kuinka ripseni jäätyvät yhteen, näen valoa, tunnen lämpöä ja silmäni avatessa istun keväisen joen rannalla. Rakastuneiden puiden ja kukkien keskellä. Ja vaikka en tiedä missä olen, tunnen olevani kotona.

Surullinen sika

hot´n´HOT

I rest my case..



Sinä aamuna maa oli valkeana..

Oli maa valkea, puhdas. Vaikka oli keskikesän lämmin aamu, tuulen puhaltamat lumet olivat koskettaneet maata. Kirjoitti lumi surullista sanomaa vihreän maan pinnalle. Ja kun avasin oven tiesin, että olin sinut menettänyt. Olit lähtenyt, kuin lumi katosi maan pinnalta. Olit minut jättänyt, et sanonut hyvästi, et näyttänyt tai kertonut, kuinka vaikea sinun oli olla. Ikuiseen uneen oli kehosi vaipunut, näytit siltä, kuin vielä edellisenä aamuna. Kun aurinko sinua herätti ja kun hymysi kahlitsi minut rakkauden väliseen yhteyteen kanssasi. Tänä aamuna et hymyillyt. Ei herättänyt lämmin aurinko sinua, ei kahlinnut minua. En uskonut, että sinä niin minulle tekisit, mutta olin tuntenut unohtumattomia tunteita sisälläni, kuin lausumattomia sanoja, merkityksettömiä viittoja tien pientareilla. Koskettaessani sinua, enää en tunne. Vain kylmä ihosi, elottomat kasvosi. Minun raskas hengitykseni. Sinun hiljainen muistosi. Ja hetken hiljaa istun, kunnes elämäni luhistuu edessäni ja  tajuan, mitä olen menettänyt. Mitä olet sinäkin menettänyt. Ja sinä hetken tiedän, että haluan juosta perääsi. Ottaa kädestäsi kiinni ja olla tukenasi, myös viimeisellä polulla. Ja siitä seuraavana aamuna äitini ihmetteli, miksi jo toisen kerran yöllä oli satanut lunta.

Surullinen Sika



suru..

Kun kirjoittaa kone sanoja, syntyy surusta lauseita. Onneen ei löydy edes alkukirjainta. Kun valtaa murheet mielen synkän, ei löydä elämästä iloa. Ja kun vaipuu hiljaa levolle, ei kyyneliä peitä hymy herkkä, ei tilaa ole ilolle. Niin kuin valon kadottaa yö pimeä, niin peittää levoton sydän, sammuu viimeinen lyhty kylän. On helpompi luovuttaa, kuin jatkaa matkaa. Helpompi laskea laukut viereesi, kuin niitä eteen päin raahata ja kantaa. Niin talvi tappaa kaiken elävän, ei jaksa kasvaa, edes kukka vahvinkaan. Epäilys herää, sieluasi hiljaa koputtaa. Pelko tulevasta, jo eteisen asuttaa. Niin rakkaus katoaa, jää hiljaisuus. Ei laula lintu, ei liidä edes perhonen. Jaksa enää, tuo vanhus vihainen. Niin ilta peittää alleen elämän. Joskus toivon, tunteet nämä mä selätän. Mut riittää puhelu tai kirje leimattu. Lasken kädet, istun alas. Toivo kahtia on leikattu. Mä joskus kaiken sulle meinasin, pukea sanoiksi ja apua kerjäsin. Mutta sanoja en lausua osannut. Tiesin, kohtaloni oli tuolloin laulettu. Kirjoitettu sanoiksi ja sävelmiksi. Viimeinen lause kysyy, voi kerro mulle - miksi?

Hiljaisuutta rakastaa..