Olen hiljaa, pienillä ja herkillä askelilla, kävellyt pitkin kuun siltaa yli järven jään. Etsin totuutta, jota pakkasaamut kaivertavat virtaavan joen pintaan. Istun lumihangen päälle, se narskuu allani, kiljuu ja paukkuu, kuin keskiyön pakkaset ladon seinillä. Näen jäässä pieniä aukkoja, jäätymättömiä kohtia. Ja kun aurinko ei paista, kurkistaa vesipisarat aukosta. Vain hetki. Niiden elämä katoaa, kun ne jäätyvät pakkasen niitä rutistaessa. Ne muodostavat sillan rakojen ja kolojen päälle, ympärille. Ja niin kuin kuolee vesipisarat, tuntuu kuin minunkin elämäni olisi pakkasherran nyrkissä. Puristuksissa. Odottaen vain otteen irroittamista, hellittämistä. Ja niin kuin minä, pienet pisarat jäävät odottamaan sitä yhtä ja oikeaa, lämmintä valoa, joka keväällä ne vapauttaa ja pisarat, jotka nyt nukkuvat ikiunta, saavat vapaana virrata lämpimän veden seassa. Ruskean veden juostessa. Istun lumihangen päällä ja tunnen, kuinka jäsenistäni hitaasti katoaa lämpö, rutistan itseäni yhä lujempaa, hengitykseni kiihtyy. Karkailee ajatukseni kaukana, horisontin takana vuorien juurella kiipeävät ajatukseni, etsivät pakoreittiä. Mieleni, levoton kuin vesi jään alla, halkeilee jään lailla, tietämättä suuntaa, erottamatta yksittäisiä asoita kokonaisuudesta. Mieleni; Se ei osaa erotella, laskea, edes hengähtää tai rauhoittua. Kuin villihevonen lasso kaulassaan se juoksee hullun lailla, kunnes loppuu voimat ja usko, luovuttaa. Ja kun suljen silmäni, olen hukannut käteni, jalkani. En tunne selkää, en vatsaani. Kuulen kuinka sydämeni hiljainen lyöntitiheys hidastuu, kuulen kuinka kaukana puut narahtelevat ja kuinka planeetat liikkuvat kiertoradalla. Ja sinä hetkenä kun suljen silmäni, tunnen, kuinka ripseni jäätyvät yhteen, näen valoa, tunnen lämpöä ja silmäni avatessa istun keväisen joen rannalla. Rakastuneiden puiden ja kukkien keskellä. Ja vaikka en tiedä missä olen, tunnen olevani kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti