Oli maa valkea, puhdas. Vaikka oli keskikesän lämmin aamu, tuulen puhaltamat lumet olivat koskettaneet maata. Kirjoitti lumi surullista sanomaa vihreän maan pinnalle. Ja kun avasin oven tiesin, että olin sinut menettänyt. Olit lähtenyt, kuin lumi katosi maan pinnalta. Olit minut jättänyt, et sanonut hyvästi, et näyttänyt tai kertonut, kuinka vaikea sinun oli olla. Ikuiseen uneen oli kehosi vaipunut, näytit siltä, kuin vielä edellisenä aamuna. Kun aurinko sinua herätti ja kun hymysi kahlitsi minut rakkauden väliseen yhteyteen kanssasi. Tänä aamuna et hymyillyt. Ei herättänyt lämmin aurinko sinua, ei kahlinnut minua. En uskonut, että sinä niin minulle tekisit, mutta olin tuntenut unohtumattomia tunteita sisälläni, kuin lausumattomia sanoja, merkityksettömiä viittoja tien pientareilla. Koskettaessani sinua, enää en tunne. Vain kylmä ihosi, elottomat kasvosi. Minun raskas hengitykseni. Sinun hiljainen muistosi. Ja hetken hiljaa istun, kunnes elämäni luhistuu edessäni ja tajuan, mitä olen menettänyt. Mitä olet sinäkin menettänyt. Ja sinä hetken tiedän, että haluan juosta perääsi. Ottaa kädestäsi kiinni ja olla tukenasi, myös viimeisellä polulla. Ja siitä seuraavana aamuna äitini ihmetteli, miksi jo toisen kerran yöllä oli satanut lunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti