Last flower

Evening Start upon me..

Olit iltatähti, taivaan ainoa valopilkku.

Olit väri mustalla kankaalla.

Suunta kivisellä polulla.

Olit niin kaunis,

Muistettu usealla laululla.

 

Olit iltatähti, karkuun juoksit valoa.

Olit vastakohta auringon.

Niin valkoinen valosi,

Niin himmeä sykkeesi.

Joka aamu hän vain katsosi.

 

Olin poika kivisellä polulla, vailla suuntaa.

Olin murhe harmaalla ajalla.

Vailla toivoa, vailla uskoa.

Iltatähteni.

vain iltaa odotin, kuin syksy ruskoa.

 

Olin poika ilman kotia, vailla ystävää.

Näin päättymättömiä sotia.

Aamun noustessa.

Iltatähteni.

Katosit sen kasteessa.

 

Olin poika pieni ja levoton.

Olit tähti taivaan niin eloton.

Oli ihoni kuulas ja niin valkea.

Niin kuin valosi. Ja tahtosi.

Oi missä olet iltatähteni,

sinä iltana,

maailma ympäri pyörähti.

 

 

Susi lampaan vaatteissa..

Onko väärin pelätä joutuvansa viettämään yhden elämän yksin, vai onko se vain yksi tapa sääliä itseään oikeutetusti lisää? Entä jos jokaiselle ei olekaan sitä yhtä oikeaa, vain pieni kirja tarinasta ja kahdesta ihmisestä. Entä jos vastakohdat eivät sittenkään täydennä toisiaan vaan jingin ja jangin välissä kulkeva ohut viiva erottaa kaksi epätäydellistä toisistaan eikä he voi enää koskaan oppia tuntemaan toista, niin kuin on annettu ymmärtää. Onko unelmat tehty toteutettaviksi vai keinoksi unohtaa todellisuus ja herätä siihen, kun kaikki on ohi. Olemmeko koskaan kaksin vai onko niin, että loppujen lopuksi vastaamme kaikesta yksin?

Arttu Wiskari - Tuntematon potilas

Yksi niistä biiseistä, joita ei voi kuunnella ilman, että laskee mieleni alas. Jokin liikahtaa sisälläni ja kyynel näyttää, että en ole vielä täysin turtunut sisältä. Ne sanat, joitka astelevat esiin musiikin takaa jäävät syvälle soimaan ja ne sanat:

--------

..."Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?" ...

..."Vaikka itken, mä uskon,
että vielä me tavataan
Kun sinun arkkua me kannetaan,
poikki kävelemme kirkkomaan
Nyt ymmärrän pyynnön,
joka sai minut suuttumaan." ...

..."Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois?" ...

--------

Kuiskaa vesi tumma..

Hajoaa sadepisarat sumuverhoksi eteeni. Kaukana aurinko maalaa sen sateenkaaren väreillä. Kostea nurmikko jalkojeni alla kuiskaa kipakoita sanoja, ruoho kirjoittaa tarinoita nilkoilleni. Väistyvät pilvet kantavat köysillä tuulen uhmkkaita pyörteitä, jotka sekoittavat hiukseni tummaksi lankakerän tapaiseksi pesäksi. Ja kun laskeutuu sumuverho ja yhtyy maan lämpimään hautaan, kumartaa ihokarvani ensimmäisiä kullankeltaisia säteitä, jotka eksyivät pisaroiden ja sumuverhon ikuisiin sokkeloihin vielä tarujen aikaan. Tunnen selässäni heräileviä katseita, kuulen korvissani kostean ruohikon värisevän ja kahisevan niiden painautuessa pienten karvajalkojen alle. Kulkee metsäpolun läpi neulasten lipuva jono, jota tuhatpäinen armeija uupumatta kantaa eteen päin. Ja kun nostan katseeni herää kevyt ja ujo vesipisara poskellani, hetken kuin miettien ja karkaa poskeni kautta maaäidin helmoihin. Laskeutuu kaislojen uhmakas helikopteri kuusen oksalle ja  kuin tuoden kuulen järven aaltojen hyräilyä, haistan levälauttojen tunkkaisen tuoksun ja tunnen, kuinka jykevät kalliot houkaavat auringon niitä kuivatessa. Puhuu simpukat hiljaisia sanoja toisilleen ja kun ne tuntevat raskaat askeleeni, musiikin lailla sulkevat rivissä ovensa, vain ujoista ujoin kehtaa kurkistaa, kuin varmistaakseen minun olevan totta. Pienet, pyöreät kivet hierovat jalanpohjiani ja kuivat kaislat rapisevat ja kutittavat, se hymyilyttää surullisia silmiäni. Ja kun varpaani katoavat tumman veden alle, kylmän veden ne kangistaen, silmissäni ei enää näy tähtien pilke, ei hymyile kasvoni. Ja mitä korkeammalle nousee pinta veden jaloissani, sitä lämpimämmältä tuntuu syvällä vaalean kauluspaidan alla. Ja se hetki, kun katsot järven pintaa samalta tasolta kuin aallot nostavat valkeita, loputtomia vaahtopäitä, katoaa ympärilläsi ääntelevä maailma. Ja kun hukkuvat silmät, peittyy viimeinenkin hiussuortuva, katoaa maailma äänen lailla luotani. Ja hengitän syvään..

Ritari ja tyynykilpi..

Elämänsä sankari. Aseenaan tyyny ja peitto. Viitta, joka minut kadottaa ja tyyny, pehmeä, suojakilpeni kovaa maailmaa vastaan. Niin kiedon minä itseni peittoon ja kurkistan sen alta maailman synkkää suortuvaa, joka edessäni venyy. Ja kun siihen kosken se hetken värisee ja jatkaa venymistään. Nousen ylös ja puhdistan kultaisen viittani, suoristan kilpeni, joka vankasti pysyy toisessa kädessäni. Ja kun katsahdan eteeni, avautuu siihen valtakunta, kuin marmorista rakennettu. Kultaiset katonharjat säihkyvät auringon noustessa taivaanrannan takaa ja leudon tuulen puhaltaessa pitkiä, vaaleanruskeita hiuksiani. Ja ratsuni, lumivalkea kuin ensilumi ja peloton kuin lohikäärmeen henkäys, seisoo vankasti ja liikkumatta vierelläni. Ja kun katson alas linnani ikkunasta näen ihmisiä arkitöissään. Alaisiani tehtävissään ja tunnen olevani jotakin. Ylpeä, mutta nöyrä. Nousen ratsuni selkään, ensimmäistä kertaa ja se narahtaa, aivan kuin olohuoneen Ikeasta ostettu vaalea rahi. En anna sen häiritä vaan kantapäillä isken sen vankkaan kylkeen ja se ponkaisee matkaan. Nopeasti, mutta varmasti. Kaukaa etäältä kantautuu hempeää harpun soittoa, katkaisee mainokset hetkeksi ajatukseni, kuin linnanneidon viimeöiden balladi unohtumattomille merille. Sen sävelet rauhoittavat ja jokainen nuotti, joka ilmassa leijailee kantautuu korviini asti pyyhkien murheeni pois.Ihmiset taputtavat niiden jäädessä molemmille puolilleni ja vaikka voisin tuntea ylpeyttä, kainosti hymyilen heille. Nopeasti ratsuni ohittaa kylän ja eteeni avautuu laakeat kukkulat, hautakummut vasemmalla ja ylpeä vuorijono oikealla, jonka huiput ovat sumu kietonut pehmeään vyöhön. Ja keskellä. Nuori heinikko heiluu tuulen sitä herättäessä ja aamuauringon lämmittäessä. Ja niin minä kuiskaan ratsuni korvaa ja se kiitää läpi heinikon, joka kurottuu aivan satulaani asti. Silittäen jalkojani ja nöyrästi kumartaen. Ja kavioiden kopina katoaa maan allamme pehmetessä. Ja ilma, aamun koleus on kadonnut ja se tuntuu mukavan lämpimältä ihoani vasten. Värikkäät kukat ja erilaiset kasvit värittävät heinikon moniin eri väreihin ja se näyttää niin kauniilta, kuin timantein ja rubiinein kuvioitu viitta, joka koristaa valtaistuintani. Pysähtyy odottamattomasti ratsuni. Hiljenee maailma ympärilläni. On vuoret kadonneet juuriaan asti sumuun, peittyy aurinko kalmean pilven taakse ja nuoret ja vahvat heinikon kasvit laskeutuvat maan tasalle. Vetävät kukat vaaleanvihreät nuppunsa lujasti kiinni ja minusta tuntuu, kuin jokin minua lähenisi. Kuin kylmä tuuli toisi outoja sanoa, joita en ymmärrä ja pilvi tarkkailisi matkaani. Suljen silmäni ja kuuntelen tarkasti tuulen tarinaa. Ja kun avaan silmäni huoneeni on pimennyt, auinko laskeutunut metsän taakse ja rahini jalat vääntyneet, kuin orjantappurapensaan oksat kuivalla maalla. Ja viittani ja kilpeni, tyyny ja peitto, roikkuvat levottomasti lattialla. Ja valtakuntani, ainoana asukkaana seinälläni siipiään heristelevä kärpänen. Ja minä, oman elämäni sankari. Silmäpussit ja takkuinen tukka. Ilkeä hymy ja ohuet kädet. Istun siinä. Ihan tyhmänä ja tietämättömänä.

Variksena katukivetyksellä..

Istun hiljaa puiston penkillä ja kuuntelen kaupungin ääniä. Liikennevalojen tasaista korkeaa ääntä, autojen huminaa, puhetta ja naurua. Joku juoppo huutaa talojen kujilta elämän viisauksia. Viereeni laskeutuu tummanpuhuva varis, siistityt otsasulat ja veikeät siniset silmät, jotka tarkkailevat minua. Varovasti, hiljaa, siirtyy katse kohti maata, etsien pienet jalat liikuttavat auringopaisteessa hohtavaa sulkapeitettä ja koko sen arkaa ruumista. Hyppivin askelin se hakeutuu täyteen ahdatun roskiksen alle etsien ruokaa. Ja minä, hengitykseni niin hiljaista ja ainoa liike, jota minä teen, on rintakehän hidas nouseminen ja laskeminen. Hetken katselen tuota ujoa lintua, joka kaikesta huolimatta siirtyy yhä lähemmäs minua, kuin jalkojeni juureen olisi laskettu eilispäivän juustohampurilainen. Aloin miettimään näitä kaupunkilaislintuja, jotka elävät urbaanissa ympäristössä vailla tietoa sukujuuristaan, tumman metsän huminasta, aamukasteesta tai kylpemisestä järven raikkailla aalloilla. Ja me ihmiset, vaikka kuinka niitä vihaamme, olemme paljon samanlaisia. Aamuauringon meitä herättäessä juoksemme kiireineemme paikasta toiseen, etsimme kulutusjuhlan epämääräisiä koristeita, emmekä enää tiedä, mitä liikkuu kaupungin viimeisen kerrostalon takana. Syömme mitä eteemme tuodaan emmekä osaa enää nauttia siitä, mitä joskus ennen vanhaan mummomme keittivät puuhellan lempeän valkean päällä, emme tunnista sen tuoksua tai osaa edes hetkeksi istua takkatulen äärelle, kuunnella sen vaimeaa pauketta. Ei, me lennämme paikasta toiseen, auringonnoususta aina sen laskuun. Ja kun kaadamme ruhomme pehmeälle patjalle, laskemme päämme höyhentäytteisen tyynyn päälle nukahdamme, emmekä enää mieti, kuinka ruoho kasvaa kivetysten välistä. Kuinka aurinko ja pilvet ovat taivaan vapaustaistelijoita. Saatamme yskäistä pakokaasuja keuhkostamme ja kaivaa pihvien jäämiä hampaidemme välistä. Ja kun seuraava aurinko meidät herättää, me nostamme siipemme ja siirrymme arjesta toiseen, kuin varis roskakorilta Mc Donaldsin jäteastioille.