Kuiskaa vesi tumma..

Hajoaa sadepisarat sumuverhoksi eteeni. Kaukana aurinko maalaa sen sateenkaaren väreillä. Kostea nurmikko jalkojeni alla kuiskaa kipakoita sanoja, ruoho kirjoittaa tarinoita nilkoilleni. Väistyvät pilvet kantavat köysillä tuulen uhmkkaita pyörteitä, jotka sekoittavat hiukseni tummaksi lankakerän tapaiseksi pesäksi. Ja kun laskeutuu sumuverho ja yhtyy maan lämpimään hautaan, kumartaa ihokarvani ensimmäisiä kullankeltaisia säteitä, jotka eksyivät pisaroiden ja sumuverhon ikuisiin sokkeloihin vielä tarujen aikaan. Tunnen selässäni heräileviä katseita, kuulen korvissani kostean ruohikon värisevän ja kahisevan niiden painautuessa pienten karvajalkojen alle. Kulkee metsäpolun läpi neulasten lipuva jono, jota tuhatpäinen armeija uupumatta kantaa eteen päin. Ja kun nostan katseeni herää kevyt ja ujo vesipisara poskellani, hetken kuin miettien ja karkaa poskeni kautta maaäidin helmoihin. Laskeutuu kaislojen uhmakas helikopteri kuusen oksalle ja  kuin tuoden kuulen järven aaltojen hyräilyä, haistan levälauttojen tunkkaisen tuoksun ja tunnen, kuinka jykevät kalliot houkaavat auringon niitä kuivatessa. Puhuu simpukat hiljaisia sanoja toisilleen ja kun ne tuntevat raskaat askeleeni, musiikin lailla sulkevat rivissä ovensa, vain ujoista ujoin kehtaa kurkistaa, kuin varmistaakseen minun olevan totta. Pienet, pyöreät kivet hierovat jalanpohjiani ja kuivat kaislat rapisevat ja kutittavat, se hymyilyttää surullisia silmiäni. Ja kun varpaani katoavat tumman veden alle, kylmän veden ne kangistaen, silmissäni ei enää näy tähtien pilke, ei hymyile kasvoni. Ja mitä korkeammalle nousee pinta veden jaloissani, sitä lämpimämmältä tuntuu syvällä vaalean kauluspaidan alla. Ja se hetki, kun katsot järven pintaa samalta tasolta kuin aallot nostavat valkeita, loputtomia vaahtopäitä, katoaa ympärilläsi ääntelevä maailma. Ja kun hukkuvat silmät, peittyy viimeinenkin hiussuortuva, katoaa maailma äänen lailla luotani. Ja hengitän syvään..