Ritari ja tyynykilpi..

Elämänsä sankari. Aseenaan tyyny ja peitto. Viitta, joka minut kadottaa ja tyyny, pehmeä, suojakilpeni kovaa maailmaa vastaan. Niin kiedon minä itseni peittoon ja kurkistan sen alta maailman synkkää suortuvaa, joka edessäni venyy. Ja kun siihen kosken se hetken värisee ja jatkaa venymistään. Nousen ylös ja puhdistan kultaisen viittani, suoristan kilpeni, joka vankasti pysyy toisessa kädessäni. Ja kun katsahdan eteeni, avautuu siihen valtakunta, kuin marmorista rakennettu. Kultaiset katonharjat säihkyvät auringon noustessa taivaanrannan takaa ja leudon tuulen puhaltaessa pitkiä, vaaleanruskeita hiuksiani. Ja ratsuni, lumivalkea kuin ensilumi ja peloton kuin lohikäärmeen henkäys, seisoo vankasti ja liikkumatta vierelläni. Ja kun katson alas linnani ikkunasta näen ihmisiä arkitöissään. Alaisiani tehtävissään ja tunnen olevani jotakin. Ylpeä, mutta nöyrä. Nousen ratsuni selkään, ensimmäistä kertaa ja se narahtaa, aivan kuin olohuoneen Ikeasta ostettu vaalea rahi. En anna sen häiritä vaan kantapäillä isken sen vankkaan kylkeen ja se ponkaisee matkaan. Nopeasti, mutta varmasti. Kaukaa etäältä kantautuu hempeää harpun soittoa, katkaisee mainokset hetkeksi ajatukseni, kuin linnanneidon viimeöiden balladi unohtumattomille merille. Sen sävelet rauhoittavat ja jokainen nuotti, joka ilmassa leijailee kantautuu korviini asti pyyhkien murheeni pois.Ihmiset taputtavat niiden jäädessä molemmille puolilleni ja vaikka voisin tuntea ylpeyttä, kainosti hymyilen heille. Nopeasti ratsuni ohittaa kylän ja eteeni avautuu laakeat kukkulat, hautakummut vasemmalla ja ylpeä vuorijono oikealla, jonka huiput ovat sumu kietonut pehmeään vyöhön. Ja keskellä. Nuori heinikko heiluu tuulen sitä herättäessä ja aamuauringon lämmittäessä. Ja niin minä kuiskaan ratsuni korvaa ja se kiitää läpi heinikon, joka kurottuu aivan satulaani asti. Silittäen jalkojani ja nöyrästi kumartaen. Ja kavioiden kopina katoaa maan allamme pehmetessä. Ja ilma, aamun koleus on kadonnut ja se tuntuu mukavan lämpimältä ihoani vasten. Värikkäät kukat ja erilaiset kasvit värittävät heinikon moniin eri väreihin ja se näyttää niin kauniilta, kuin timantein ja rubiinein kuvioitu viitta, joka koristaa valtaistuintani. Pysähtyy odottamattomasti ratsuni. Hiljenee maailma ympärilläni. On vuoret kadonneet juuriaan asti sumuun, peittyy aurinko kalmean pilven taakse ja nuoret ja vahvat heinikon kasvit laskeutuvat maan tasalle. Vetävät kukat vaaleanvihreät nuppunsa lujasti kiinni ja minusta tuntuu, kuin jokin minua lähenisi. Kuin kylmä tuuli toisi outoja sanoa, joita en ymmärrä ja pilvi tarkkailisi matkaani. Suljen silmäni ja kuuntelen tarkasti tuulen tarinaa. Ja kun avaan silmäni huoneeni on pimennyt, auinko laskeutunut metsän taakse ja rahini jalat vääntyneet, kuin orjantappurapensaan oksat kuivalla maalla. Ja viittani ja kilpeni, tyyny ja peitto, roikkuvat levottomasti lattialla. Ja valtakuntani, ainoana asukkaana seinälläni siipiään heristelevä kärpänen. Ja minä, oman elämäni sankari. Silmäpussit ja takkuinen tukka. Ilkeä hymy ja ohuet kädet. Istun siinä. Ihan tyhmänä ja tietämättömänä.