Happy Halloween..

Halloween, tuo aaveiden ja kummitusten, tarujen juhla. Sateinen, synkkä sykyinen sää. Pullo viskiä ja kynttilöitä. Tervetuloa juhla, olen valmis! Toivottavasti muutkin! Hyviä lokakuun viimeisiä päiviä kaikille..

Heräsin omaan elämääni väsyneenä..

Tänä aamuna oli jotenkin vaikea herätä. Herätyskello herätti ilkeällä pörinällään ja halusin vain jatkaa uniani. Nukkua vielä 10 minuuttia lisää. Väsytti ihan älyttömästi. Edellinen ilta venyi yön pikkutunneille, vaikka tiesin huomisesta tulevan pitkä päivä. Päästyäni ylös sängystäni peseydyin ja pukeuduin. Aamupalakin jäi välistä ihan vain laiskuuden takia. Hetken töllöä ja kohti duunia. Sitä aina niin ihanaa työpaikkaa. Autoa ajaessa, radio hiljaa taustalla soiden, pääsee rauhassa ajattelemaan asioita. Auto tuntuu paikalta, johon kukaan ei näe, jossa kukaan ei häiritse. Saa olla yksin ja miettiä elämän iloja ja suruja.

Olen elänyt nyt muutamia kuukausia vaiheessa, jossa en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olen seissyt risteyksessä, joka haarautuu vain kahteen eri suuntaan. Olen pohtinut, jäänkö paikoilleni. Jäänkö odottamaan, että joku tulee ja näyttää suunnan vai odotanko niin kauan, että itse löydän ratkaisuni. Toinen tiestä vie alas päin, alas kivikkoista mäkeä kohti synkkää metsää. Luovuttamiseen. Luvutanko ja annan periksi kaikille murheille ja ongelmilleni ja tyydyn siihen, että yritin. Olen tosissani yrittänyt, mutta silti en ole ongelmilleni saanut mitään loppuun, en ole löytänyt edes ratkaisua, en suuntaa johon lähteä. Olen puskenut vastatuuleen, olen etsinyt oikeita vastauksia ja välttänyt vääriä. Silti, joka ikinen aamu herään surullisena peläten aloittaa tätä uutta päivää.

Jos lähden kertomaan elämääni olisi se pitkä ja rakas. En ole koskaan ollut onnellinen. En edes pienenä. Vanhempani olivat ankaria, tai isäni, johon en ole enää vuosiin ollut yhteydessä. Halusin elää, hän ei sitä ymmärtänyt. Halusin olla lapsi, hän ei sitä ymmärtänyt. En välttynyt edes lyönneiltä. Hän sanoi, että miehen pitää kestää, olla kova. Niin monta kertaa öisin pakenin metsään peloissani katsomaan tähtitaivasta. Toivoin näkevä tähdenlennon, toivoin saavani tehdä toivomuksen. En nähnyt tähdenlentoa. En yhtenäkään yönä. Nuoruuteni jatkui yhtä pelokkaana kuin lapsuuteni. Perheessäni ankara kuri rajoitti elämistäni enkä voinut tehdä asioita, joita nuoren pitäisi saada tehdä. Tai tehdä asioita, joita olisin itse ehkä halunnut tehdä. Pois muutettuani elämäni helpottui. Olin nuori ja kokematon kun lähdin. Tunsin hengittäväni ja eläväni nyt omaa elämää. Ei kukaan tullut kertomaan tai sanomaan, mitä saisin, mitä en saisi tehdä. Olin vapaa tekemään valintoja, niin hyviä kuin huonoja. Se oli se hetki elämästä, kun tunsin nauttivani ja saavani hengittää vapaana. Oi, kuinka kaipaankaan sitä aikaa. Niin kovasti!

Jossakin vaiheessa suuntani kuitenkin kääntyi. Olen todennut, että kaikki nämä ongelmat, joita joudun käymään läpi on täysin omasta syystäni. En syytä isääni enkä lapsuuttani. Mutta syytän sitä, että kun nuorena en saanut elää tein sen vanhempana. En tajunnut etten ole lapsi, olen aikuinen ja minun olisi pitänyt ottaa vastuuta. Uskon, että siitä ongelmani ovat saaneet alkunsa. Nyt kun katson peiliin ja kysyn onko kaikki hyvin voin rehellisesti vastata, että jos luovuttaminen olisi hyväksyttyä, se annettaisiin anteeksi, nyt voisin luovuttaa. Voisin nostaa kädet ilmaan ja sanoa anteeksi. Voisin sanoa, että en jaksa. Silti, ehkä isäni opetti minut kovaksi sisälläni, että luonteeni ei vain anna periksi. En halua silti antaa periksi, en missään nimessä, mutta jokainen meistä ymmärtää, että kun tietää ettei niin monta ongelmaa, niin monta surua pysty käsittelemään yksin joutuu väkisinkin tilanteeseen jossa nyt olen. Elän piilossa, elän vailla ystävää, todellista ystävää, elän huolissa, - niin taloudellisissa kuin fyysissä, on minut jätetty monta kertaa omille teilleni, olen yrittänyt, mutta en saanut, olen koittanut, mutta epäonnistunut. Olen hajonnut jo sisältä, vain odotamaan, koska en enää jaksa esittää ja yrittää.

Silti, kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elämässäni on muutama kantava voima. Näitä todellisia voimavaroja en halua kertoa, mutta silti tiedän, että ne ovat siellä. Ne saattaisi kuullostaa ehkä pieniltä, mutta kaiken kaikkiaan pienet valopilkut syvän pimeyden keskellä antavat toivoa. Nämä voimavarat luottavat minuun, en voi heitä pettää. Heilläkään ei ole ketään muuta.

 " Its a winter day five years too late
Im feelin cold insideHoldin on to what I dont know
No more reasons no more wiseJust my life and my love I worked so hard to keep.. "

- En vogue -

Millainen miehen pitää olla?

Lukiessani juttua "Millainen naisen pitää olla?" laittoi se minut pohtimaan omaa miehisyyttä ja sitä, millainen miehen pitää olla. Millainen minun pitäisi olla, jotta kelpaisin jollekin. Onko minun muokkauduttava johonkin muottiin, jotta en erotu vai haluanko olla erilainen vain siksi, että minut huomataan. Periaatteessa olen elänyt elämääni juuri siten miten olen sen halunnut. En ole seurannut trendejä, en ole homo vain siksi, että olisin erilainen ja olen mennyt ja tullut juuri niin kuin itse olen halunnut. Mutta nyt kun mietin tässä yksin, ilman sitä yhtä todellista ystävää, olen alkanut ajattelemaan omia heikkouksia ja vikoja. Mikä minusta tekee "ei-haluttavan" vai luulenko vain niin. Viimeisen kuukauden aikana, ehkä olen kasvanut, olen aloittanut ajattelemaan sitä loppu elämää. Jossakin vaiheessa halusin vain seksiä miehien kanssa. En halunnut tuntea heitä, en nimeä tai ikää, en asuinkuntaa. Vain seksiä. Olin kuitenkin liian heikko ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään asialle mitään. Syytin itseäni ja tuloksena oli vain säälittävä poika omine suruineen. Uskottelin itselleni olevan yksi miljoonasta, joka ei ole tarpeeksi hyvä. Näin jälkeen päin ajatellen en koskaan ottanut sitä rohkeaa ja päättäväistä askelta ja todellisuudessa tehnyt asialle mitään. Syytin itseäni, vaikka oikeasti siihen ei edes aihetta ollut. Itkin itseni useasti uneen vain siksi, että en uskaltanut tavata ketään, vaikka siihen olisi ollutkin mahdollisuus. Itken vieläkin, liian useasti.

Ajan kanssa itseään vihaavasta kasvaa kyyninen, itseään syyttelevä kusipää, joka vihaa itseään. Keksii syitä ja valehtelee itselleen. Nyt, kun on "viisastunut" ja haluaisi jotakin enemmän, löytää itsensä samasta tilanteesta. Usein totean itselleni etten ole riittävä ja että en ole sellainen, jota joskus joku jopa saattaisi kaivata. Joku jota joku miettii illalla nukahtaessa ja aamulla herätessä. Silti en ole uskaltanut ottaa ja kokeilla omia siipiäni, olen nukkunut ikuista unta, elänyt epätodellisessa maailmassa uskotellen itselleni epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Olen useasti katsonut itseäni peilistä ja itkenyt. Kysynyt usein miksi olen oikeasti tälläinen. Saamatta vastausta.

Jos joku tuntematon kysyisi millainen olen vastaisin heikko. Olen oikeasti heikko ihminen. Ehkä minusta se ei näy, ehkä osaan peittää sen hyvin ja esittää olevani aivan jotakin muuta mitä oikeasti olen. Silti sisälläni elää se sama mies, joka tuijotti aikoja sitten peilistä ja itki. Ehkä haluan olla heikko vain siksi, että voisin selittää itselleni miksi elän näin kuin elän. Voisin keksiä tekosyitä itselleni miksi en edes yritä, en ota riskiä ja voita - tai menetä kaikkea. Miksi en tunne mitään muuta kuin ikävää.

Raskainta ehkä elämässäni on se, että en voi puhua kenellekkään. En saa tukea, en rohkaisua. Kukaan ei tule minulle sanomaan, miten hieno ihminen olen tai että olet normaali, ei sinun tarvitse hävetä. Antaisin koko sieluni ihmiselle, joka edes yhden kerran kuutelisi minua ja auttaisi. Parantaisi sairauteni, keikkouteni, ja halaisi. Haluan olla se ylpeä homo, joka uskoo parempaan huomiseen ja joka ei enää ikinä valehtele itselleen.

Suuri syy tilanteeseeni löytyy myös huonosta itsetunnosta. Kun mietin menneisyyttäni totean, että minulla on ollut ihmisiä, on ollut niitä jotka sanoivat rakastavani minua ja niitä jotka sanoivat jäävänsä kaipaamaan minua. Suurimman osan heistä olen jättänyt taakseni vain siksi, että olen ajatellut heidän jättävän minut. Uskonut, että he löytävät jotakin parempaa kuin sitä, mitä minä edustan. Vaikka olen sosiaalinen ja rakastan tavata uusia ihmisiä, en usko löytävän mitään suurempaa kuin tuttuja. Niitä joille moikataan kadulla ja soitetaan kännissä. En usko, että löydän rakkautta tai ystävyyttä. Pelottaa, että ei koskaan löydä sitä, mitä kaipaa ja mitä oikeasti haluaa. Pelottaa, että koko elämäni joudun kulkemaan yksin ilman tukea ja turvaa. Ihan oikeasti pelottaa.

Mutta silti uskon, että jos olen yksin, en petä ketään. Jos olen yksin, en pety koskaan. Silti tiedän, että elämäni on valhetta, enkä sitä koskaan voi paljastaa. En kenellekkään, en koskaan.

Uusi päivä nousee..

Huomenta. Muutama minuutti töiden alkuun. Kahvia ja tupakkaa. Tosimiehen aamupala. Ajellessani töihin kuuntelin radion kirkko- ja homoavioliittokeskustelua ja tajusin, kuinka epäinhimillisesti ihmiset miettivätkään. Tai itsekeskeisesti. Ymmärsin, että toisten maailmankatsomus eroaa omastani aivan totaalisesti. Itse uskon, että jokainen meistä on ihminen sukupuoleen katsomatta. Jokaisella meistä on tunteet ja halut. En ymmärrä miksi meistä jokainen ei voi olla vain onnellinen ja jättää muiden asiat huomioimatta. Pyrkisivät itse elämään omien oppiensa kanssa ja antaisi niiden elää sitä elämää, johon itse uskovat.

Mielestäni hyvä kommentti oli juontajan lukema juttu mooseksin kirjasta. Se meni jotenkin "ja kaikki, jotka seitsemäntenä päivänä töitä tekevät tapetaan miekoilla!. Ajattelin niitä kaupassa työtä tekeviä, yksityisyrittäjiä, jotka raamatun mukaan pyhäpäivänä tekevät työtä eivätkä siten usko tai kunnioita raamatun oppeja. Haluaisin tavata kaikki ne ihmiset, jotka vetoavat homoavioliittojen ja homosuhteiden olevan raamatun oppien vastaista. Haluaisin tavata ne ja kysyä elävätkö ne raamatun oppien mukaan. Kirjaimellisesti.

Haluaisin myös muistuttaa siitä, että ihmiset jotka ovat eronneet, mutta silti ovat oikeutettuja avioliittoon vihkimiseen eivät ole eläneet raamatun oppien mukaan:

"Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan!" (Mal. 2:15)

Itse en kirkkoon kuulu, se ei johdu mediasta eikä homoavioliittokielteisestä kannasta julkisuudessa. En ole kuulunut kirrkkoon enää hetkeen. Oma syyni kirkkoon kuulumattomuuteen johtuu enemmän siitä, millainen uskonnosta ja kirkosta on tullut. Kirkko ei enää ole tuki ja turva, apu, vaan se on byrokraattinen elin meidän vääristyneessä yhteiskunnassa. En ymmärrä miksi homous on ainoa asia, johon on takerrettu. Uskon, että suurin osa kirkkoon kuuluvista eivät elä raamatun oppien mukaan, mutta se annetaan heille anteeksi. Se, että rakastut samaan sukupuoleen kuuluvaan ihmiseen tuomitaan, vaikka tunne on inhimillinen, ihmiselle ominainen tunne, joka on voimista suurin ja vahvin. Silti se meiltä kielletään.

Luin yhden foorumin keskustelupalstalta agrumentin, jossa sanottiin avioliiton olevan sukua jatkettava traditio. Se, että me emme voi jälkeläisiä saada määrää, ettemme voi avioliittoon sitoutua. No, voihan se noinkin ajatella. Mutta entä ne lapsiperheet, joissa vanhemmat eivät ole avioliitossa, entä ne lapsiperheet joissa isä ja äiti eivät halua avioliittoon sitoutua, ei nyt eikä ikinä. Entä ne perheet, joissa vanhemmat eivät voi lapsia saada tai eivät lapsia halua. Onko avioliitto lupaus perheentymiseen ja lapsien tekoon. Vaaditaanko laki, että avioliittoon solmiutuneet joutuvat tekemään lapsia, vai pitäisikö heillä jo lapsi olla, ennen kuin kirkko voi nämä kaksi ihmistä yhteen vihkiä.

Loppujen lopuksi kun ajattelee asiaa avioliitto ei ole muuta kuin juridinen keino ja syy. Vaikka vanhemmat eivät olisikaan avioliitossa ei se merkitse lapsille, että heillä ei ole isää tai äitiä. Itse en niinkään perusta avioliitosta. Mielestäni tärkeintä on se, että molemmat rakastavat toisiaan elämänsä loppuun asti.

rohkeutta..ko..

Emmä tiedä enää, uskonko parempaan huomiseen vai pelkäänkö katsoa tulevaan, mutta välillä, kun seuraa ihmisiä uskoo jotekin, että ehkä ei tää maailma olekaan niin paha paikka. En tiedä onko syksyn synkät aamut ja illat vieneet uskoni, mutta välillä tuntuu, että jos oikein rutistaa koko mahanpohjasta, sulkee silmänsä ja rutistaa mahan kaikki lihakset yhteen, löytyy pieni valonpisara, joka herättelee tuota toivon kipinää. Rutistaa niin lujaa, että kuulee, kuinka veri pakkautuu lihaksiin ja tuntuu lämpimältä. Suurin toivo ja apu on lukea ihmisten kirjoituksia ja ymmärtää se, että ehkä täällä maailmassa on myös meitä "Ei aina niin hyvin asiat" -tapauksia, eikä se niin hirveää toisaalta olekaan. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, murehtimalla otsa menee kurttuun ja posket kalpenee. Eikä ees näytä kauniilta. No siihen tarvitaan suurempi ihme kuin pieni rutistus, mutta silti. Siis että näyttää kauniilta. Hassua kuinka nopeasti ihmismieli muuttuukaan..

Mutta silti, se lämmin syli ja pehmeä kosketus, jota kaipaa aina tiettyinä hetkinä, pimeneviin ja viileisiin iltoihin puuttuu. Vaikka kuinka ajattelee, että se kävelee kadulla vastaan, löytyy bensa-aseman takkaupisteeltä tai että se voi olla juuri yksi heistä, ohikulkijoista. Niin silti pienen pieni suru ja sääli kurottaa kaulaani ja tuntuu kuin henki loppuisi. Tuntuu, että olen luotu elämään yksin. Tietää, että minä en miksikään muutu, en ole kelvannut kellekään.

Tiedän senkin, että valittamalla asiat ei parane. Ei vaikka kuinka poraisi. Mutta luojan kiitos kirjoittaminen auttaa. Ihan sama, vaikka kirjoittaisin yksin lopun elämääni, mutta lukiessani omaa tekstiä, murheita tuntuu, että maailmassa on vielä yksi ihminen joka voi ymmärtää minua, joka ei minua pahana pidä. Vihdoin olen saanut sen sanoa .. saanut kirjoittaa kaiken, joka päätäni on vaivannut. Olen saanut huutaa ja kertoa sen maailmalle, olen sanonut sen julkisesti häpeilemättä. Vaikka olenkin piilossa täällä jossakin, ja kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, tunnen helpotusta ja sitä, että ehkä joku kerta voin nämäkin tekstit lukea ääneen. Ehkä juuri sille oikealle!

"Reflexiona sobre tus bendiciones presentes, de las cuales posees muchas, no sobre tus penas pasadas, de las cuales todos tienen algunas" 

-  Charles Dickens



Vain heikkoutta..

Mä kuljen kuin mun lapsuuden sankari.

Öisillä kaduilla kuin kuka tahansa.

Ja kätköissä takin ja hattuni alla ei ole voimamies,

vaan heikkoutta.

Tuure Kilpeläinen - Vaeltava aave