Kiiltokuvia ja sytyttimiä..

En tiedä onko lämpö ja aurinko sekoittanut pääni. Viimeiset päivät ovat olleet ihan älyttömän raskaita. En ole nukkunut kunnolla, vielä aamuauringon noustessa pyörinyt sängyssäni kiinni liimautuneena risaiseen lakanaani. En ole jaksanut kävellä, en liikkua ulos asunnostani, ellei ole ollut pakko. Olen sanonut monta kertaa ei, asioille, joita olisin normaalisti tehnyt mielelläni. En enää odota tulevaisuutta vaan nämä päivät olen vain ikävöinyt menneisyyteni perään. Olen suunnitellut kaikenlaista, harvoin mitään hauskaa tai edes mitään, mitä odottaisin. Olen pohtinut, ihan oikeasti, mihin tieni johtaa ja haluanko nähdä maaliviivan takana olevan yleisön ja maiseman. Olen itkenyt usein, koska kaikki mitä ajattelen päättyvät ikävästi.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen todellakin pelännyt. Tai en ehkä ensimmäistä ja tuskin viimeistäkään. Mutta silti. Olen eksynyt palstoille, jossa alas vajonneet ihmiset kertovat suunnitelmista hämärän rajamaille. Olen tuntenut iloa vain silloin, kun olen tiennyt olevani loppujen lopuksi oman elämäni herra ja voin sillä tehdä mitä tahansa. Se tieto lohduttaa minua, varsinkin niinä sateisina päivinä, kun tuntuu ettei pisaroista enää hohda se pieni toivonvalo, jota pienenä näin.

Ihan oikeasti, kuvittele eläväsi elämää, josta et pidä ja tiedät, että se ei tule paremmaksi muuttumaan. Olen ollut vihainen niille, jotka ovat koittaneet selittää, että kyllä se aurinko vielä sinuakin lämmittää, että huomenna on uusi päivä ja kun otat itseäsi niskasta kiinni, voit tehdä jotakin asiallesi. Kukaan tosin ei tiedä, mitä heidän sanansa minulle merkitsevät, koska kukaan heistä ei tunne ja ole ollut pääni sisällä. Eivät ole eläneet kengissäni tai pukeneet housujani väsyneenä seuraavana aamuna. Kukaan ei ymmärrä, kuinka raskasta elämä voi joskus olla. Ja kenellekkään sitä ei voi kertoa. Maailmassa on asioita, jotka pitää kokea, ei niitä voi näyttää, ei kirjoittaa. Ei niitä voi koskettaa eikä unohtaa. Niiden jättämät arvet eivät näy iholla, ne on viilletty syvälle sydämeen. Niitä ei voi parantaa, ne vain ovat.

Eniten haluaisin ehkä raha-asiani kuntoon. Se on vain tosi, ettei täällä pärjää ilman rahaa. Niin se vain on ja aina tulee olemaan. Toisena haluaisin hoitaa minua vaivaavat vaivat kuntoon. Kaksi asiaa elämässäni, jota eniten haluan, mutta jotka päivä päivältä luisivat yhä kauemmas saavuttamattomiin ja tuntuu, kuin olisin enää villalangan pätkällä saanut ne lassottua otteeseeni. Jollekin niin pieniä asioita, minulle koko elämä. Joku jaksaa hymyillä, joku ei.