Kumman Kaa - vai ei kummankaan..

Illan parhaat hetken, jolloin saa heitettyä murheet hetkeksi pois mielestä, on ehdottomasti Annen ja Ellun kootut vivahteet elämän huolettomuudesta. Vaikka Kumman Kaa -sarja taitaa tulla jo miljoonatta kertaa ulos, jaksaa se yhä naurattaa. Mutta väkisinkin sarjaa seuratessa tulee mieleen, kuinka ihanaa olisi omistaa omassa elämässä ystävä, jonka kanssa elämä olisi yhtä mielekästä ja tapahtumarikasta. Kenen kanssa voisi nauraa sellaisille asioille, jotka ihan oikeasti ovat omassakin elämässä pinnalla. Kuitenkin sarja pistää miettimään omaa elämää ja sitä, omistanko minä ketään yhtä rakasta ystävää, joka on vain puhelinsoiton päässä ja joka vastaa vaikka aamuyöllä. Ketä sanoo, että kaikki on hyvin ja jakaa murheet, kuuntelee ja nauraa. Joka osaa ottaa asiat sellaisina, kuin ke ovat eikä tuomitse sinua. Vaikka olisitkin ollut taas Vesan kanssa sillai!

Sarjahan on täyttä komediaa ja siinä nautiskellaan sellaisilla asioilla, jotka ovat oikeasti aika tyhmiä. Esimerkiksi parisuhteet ja työpaikkamoraali, juominen ja juhlinta. Mutta silti, kun ylähuuli taipuu varovasti ylöspäin, väkisinkin alkaa toivoa, että omasta elämästä löytyisi niitä Kumman Kaa -hetkiä. Edes yhden kerran vielä tässä iässä.

Tässä myöhäisnuoruudessa on vaikea solmia uusia suhteita ja usein tuntuu, että on menttänyt ne viimeisetkin suhteet ystäviin, jotka vuosia sitten olivat niin vahvoja ja tärkeitä, että niiden vuoksi olisi antanut mitä vain. Ehkä kaikki on itsestä kiinni, ehkä olemme vain jatkaneet elämää ja aikuistuneet, mutta silti salaa kaipaan niitä hetkiä, kun elämä oli huoletonta ja maailma oli aivoin ja odotti vain valloittamista. Missä vaiheessa jätin sen taakse, mitä tein, että nyt voin vain niistä haaveilla. Kasvoinko minäkin aikuiseksi, vaikka vannoin olevani lapsi koko elämäni. Onko edes mahdollista elää huoletonta elämää vailla murheita ikuisesti ne samat ystävät rinnalla - niin hyvässä kuin pahassa?

My mom said always: "Well Hello!"..

Kiiltokuvia ja sytyttimiä..

En tiedä onko lämpö ja aurinko sekoittanut pääni. Viimeiset päivät ovat olleet ihan älyttömän raskaita. En ole nukkunut kunnolla, vielä aamuauringon noustessa pyörinyt sängyssäni kiinni liimautuneena risaiseen lakanaani. En ole jaksanut kävellä, en liikkua ulos asunnostani, ellei ole ollut pakko. Olen sanonut monta kertaa ei, asioille, joita olisin normaalisti tehnyt mielelläni. En enää odota tulevaisuutta vaan nämä päivät olen vain ikävöinyt menneisyyteni perään. Olen suunnitellut kaikenlaista, harvoin mitään hauskaa tai edes mitään, mitä odottaisin. Olen pohtinut, ihan oikeasti, mihin tieni johtaa ja haluanko nähdä maaliviivan takana olevan yleisön ja maiseman. Olen itkenyt usein, koska kaikki mitä ajattelen päättyvät ikävästi.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen todellakin pelännyt. Tai en ehkä ensimmäistä ja tuskin viimeistäkään. Mutta silti. Olen eksynyt palstoille, jossa alas vajonneet ihmiset kertovat suunnitelmista hämärän rajamaille. Olen tuntenut iloa vain silloin, kun olen tiennyt olevani loppujen lopuksi oman elämäni herra ja voin sillä tehdä mitä tahansa. Se tieto lohduttaa minua, varsinkin niinä sateisina päivinä, kun tuntuu ettei pisaroista enää hohda se pieni toivonvalo, jota pienenä näin.

Ihan oikeasti, kuvittele eläväsi elämää, josta et pidä ja tiedät, että se ei tule paremmaksi muuttumaan. Olen ollut vihainen niille, jotka ovat koittaneet selittää, että kyllä se aurinko vielä sinuakin lämmittää, että huomenna on uusi päivä ja kun otat itseäsi niskasta kiinni, voit tehdä jotakin asiallesi. Kukaan tosin ei tiedä, mitä heidän sanansa minulle merkitsevät, koska kukaan heistä ei tunne ja ole ollut pääni sisällä. Eivät ole eläneet kengissäni tai pukeneet housujani väsyneenä seuraavana aamuna. Kukaan ei ymmärrä, kuinka raskasta elämä voi joskus olla. Ja kenellekkään sitä ei voi kertoa. Maailmassa on asioita, jotka pitää kokea, ei niitä voi näyttää, ei kirjoittaa. Ei niitä voi koskettaa eikä unohtaa. Niiden jättämät arvet eivät näy iholla, ne on viilletty syvälle sydämeen. Niitä ei voi parantaa, ne vain ovat.

Eniten haluaisin ehkä raha-asiani kuntoon. Se on vain tosi, ettei täällä pärjää ilman rahaa. Niin se vain on ja aina tulee olemaan. Toisena haluaisin hoitaa minua vaivaavat vaivat kuntoon. Kaksi asiaa elämässäni, jota eniten haluan, mutta jotka päivä päivältä luisivat yhä kauemmas saavuttamattomiin ja tuntuu, kuin olisin enää villalangan pätkällä saanut ne lassottua otteeseeni. Jollekin niin pieniä asioita, minulle koko elämä. Joku jaksaa hymyillä, joku ei.



Kerro, kerro kuvastin. Ken on meistä kaunehin..

Kun katson peiliin, näen jotakin mitä en haluaisi. Jotenkin tuntuu, ettei maailmassa ole yhtä rumaa ihmistä kuin minä. Vaikka moni sanoo minun olevan söpö. Ne sanoo ja nyökyttää, ne hymyilee minulle ja katsovat silmiini, mutta eivät koskaan sano "Minä rakastan sinua!". Miksi me emme näe peilistä sitä, mitä muut näkevät meissä. Miksi emme näe sitä, mistä muut puhuvat? Vai olemmeko liian kriittisiä itsestämme, emmekö osaa etsiä niitä hyviä puolia vai onko se niin, ettei muut vain yksinkertaisesti uskalla sanoa totuutta? Olemmeko liian vaativia itseämme kohtaan, vaikka toisille uskallamme sanoa kohteliaisuuksia? Toisaalta ethän sinä ystävääsi voi haukkua, mutta toisaalta rehellisyys on hyvän ystävyyden tukijalka. Ehkä moraali onkin vaikeampi käsite, kuin uskoisi.
Minulla itselläni on ollut aina huono itsetunto. Osittain se on oikeutettua, koska omistan sellasia asioita itsessäni, jotka pitäisi oikeasti korjata. Sellaisia, jotka tuhoavat itsetuntoni, ajavat minut pois ihmisten luota. Sellaisia, joita ei voi vain antaa itselle anteeksi ja unohtaa. Mutta milloin osaamme antaa asioiden olla, hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme? Turhalla murehtimisella emme itseämme muuta, on vain koitettava tehdä asialle jotakin ja uskoa siihen, että joku saattaa nähdä näiden pienten arpien ja vikojen taakse ja huomata, kuinka kauniita olemme ihmisinä. Vai onko tämäkin vain yksi tapa uskotella itselle, ettei ulkoinen kauneus merkitse mitään, vaikka todellisuudessa ensivaikutelma tehdään juuri siitä, miltä sinä näytät. Luonne ja elämäntyyli on se, jolla saat sen toisen verkkoosi kokonaan. Ethän sinäkään saa kalaa pelkällä koukulla, pitää olla syötti, jotta kala edes kiinnostuu.

Out of my hands



Ja sinä aamuna poika pieni ei jaksanut nousta vaan jäi sängylleen makaamaan. Katseli kattoa, pelkäsi ja itki. Siinä hän makasi eikä liikkunut, odotti. Ja kun aurinko lävisti hänen vaaleat verhonsa, näkyi pienen pojan kasvot ja ne olivat niin surulliset. Ei jaksanut hän kättä liikuttaa, ei jaksanut ylös nousta. Vaan sulki hän silmänsä ja toivoi. Ja niin lujaa toivoi, että kaikki tämä unta olisi ja katoaisi vain pois. Niin hän kovasti toivoi.

Liian monta vuotta edessä, liian vähän takana..

Sinä viikonloppuna silmäni avautuivat. Minua pelotti katsoa tulevaisuuten tietäen millainen se tulee olemaan. Minua itketti katsoa menneisyyteen tietäen, ettei menetyt hyvät hetket enää palaa. Jo kuukausia ainoana lohtuna on ollut tieto, että kun kadotan voimani enkä enää jaksa, on minulla takaovi, josta karata. Lauantai -yönä kun seisot rautatietä ylittävän sillan laidalla, katsot alas ja rutsitat kaidetta vain estääksesi itseäsi tippumasta. Ja se tunne, kun näet kyyneleesi osun maan pintaa, hajoten pieniksi pisaroiksi. Se tunne, kun et löydä syytä miksi et irrottaisi.
--

Enkä etsi apua, en tahdo kenenkään minulle sanovan, kuinka tärkeä olet. En halua huomiota, enkä kaipaa kenenkään kosketusta. Haluan vain löytää oman tieni, joka näyttää minulle suunnan. Ja jolloin tiedän, mihin olen matkalla. Epävarmuus ja tietämättömyys on jo niin kauan leikkinyt piiloa sisälläni, nyt kun ne kurkistavat kulman takaa pelkään minäkin. En ole koskaan niin konkreettisesti joutunut estämään itseäni tekemästä sitä, mitä tunteeni ei kiellä tekemästä. Mikä tuntuu hyvälle ja jonka tiedän auttavan minua. Mutta jokin tässä maailmassa minuun vetoaa. Ei se ei ole haaveeni, jotka tiedän olevani vain niin kaukana ja saavuttamattomissa. Ei se ei ole ystäväni tai peheeni, ne eivät koskaan ole oleet minulle niin läheisiä. En tiedä mikä se on, mutta se jokin on vahvempi kuin tämä kurjuus. Mutta kuten kaikki hyvä loppuu aikanaan tiedän, että jossakin vaiheessa tämä tunne ei enää estä minua rutistamasta sitä ainoaa sillankaidetta, joka ylittää tumman rautatien naapurissa

--

Here's the day you hoped would never come
Don't feed me violins
just run with me through rows of speeding cars.
The papercuts the cheating lovers
The coffee's never strong enough
i know you think it's more than just bad luck

There there baby
it's just text book stuff
it's in the ABC of growing up
Now, now darling
oh don't lose your head
cause none of us were angels
and you know I love you yeah

Sleeping pills know sleeping dogs lie
never far enough away
Glistening in the cold sweat of guilt
I've watched you slowly winding down for years
You can't keep on like this...
now's a bad a time as any

There there baby
it's just text book stuff
it's in the ABC of growing up
Now now darling
oh don't kill yourself
cause none of us were angels
and you know I love you yeah

it's ok by me..

it's ok by me..

it's ok by me..it was a long time ago


it's ok by me..

it's ok by me..

it's ok by me..it was a long time ago

There there baby
it's just text book stuff
it's in the ABC of growing up
Now now darling
oh don't lose your head
cause none of us were angels
and you know I love you yeah

There there baby
it's just text book stuff
it's in the ABC of growing up
Now now darling
oh don't kill yourself
cause none of us were angels
and you know I love you yeah

Imogen Heap - Speeding cars