Vesi kuljettaa, aalloilla pyyhkii rantaviivaa. Minä lautalla makaan, katson taivasta, joka edessäni avaa - avaruuden luo ylleni, aakkosia tavaa. Ikuisuus puhuttelee sanoilla hiljaisilla, tarinaa kirjoittaa sanoilla villaisilla. Pehmeä tunne, raskaat kädet, kasvot taivaan. Näen hänet, nousee hän pilvilaivaan. Joki allani seisoo paikallaan. Kuljeta ei mua enää, mun matkallaan. Hiljaisuus minut kadottaa. En kuule, näe, en tunne ja se mua pelottaa. Laskee aurinko, taivaanranta sen nielaisee. Herää avaruus ylleni, pieni poika silmiään hieraisee. Ei aikoihin ollut hän nähnyt mitään niin kaunista. Muistuttaa tähdet pientä, villiä kaurista. Etsii silmät valoa ja toivoa. Herkät tähden lyönnit. Viivana taivaalle piirtyy elämän nyörit. Katoaa pojan mieli matala, avaruus ja tähdet, kauniit mut niin katalat. Vesi ei virrannut, poika paikalleen jäi. Kuiskaa pieni täi. Ja sanoo näin: "Älä unohda ottaa eväskoria. Oli täynnä se toivoa ja elämänohjeita". Oli pakkanut korin pienen pojan äiti tää. Pihavalon alla ottaa, mut tietää palaa, ei poikaa nää. Tän hän tietää, ja sietää, ettei virrannut vesi ees talon kulmalla. Kuljeta poikaa takaisin kotiin ei ees huomenna. Vaan äiti tää, surullinen ja levoton. Katseen luo ylös, taivas on niin eloton. Pieni valo sykkii yksin ja jotenkin niin kirkkaana. Liikkuu avaruus hetken niin vilkkaana. Ja tietää äiti tän, poika on turvassa. Kiinni jää hän ei ees tästä murhasta. Sammuu valo pihan, oven sulkee hän. Rukouksen ylös, äiti levoton, lausuu tän: "Jos kuulet mua poikani, susta välitin. En kertonut sitä aina, oi poika armahin. Niin paljon mä asioita muuttaisin, jos palaisit luokseni, oi poikani parahin". Niin Nukahtaa äiti tää pieni ja levoton. Ei ollut hänkään rohkea ja peloton. Otti lääkkeet, vettä päälle hän varovasti kaatoi. Aamulla pihan eteen, ambulanssi kaartoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti