Ulkopuolella..

Olen miettinyt, minä, olen siis miettinyt. Epäkohta. Tuntuu kuin kehoni alkaisi taistella jo itseään vastaan. Olen nukahtanut vasta aamuyön pikkutunneilla. Silloin kun silmät eivät enää jaksa pitää luomiaan ylhäällä. Olen ollut valveilla silmät suljettuina. Kehoani heikottaa. Väsyttää. Olen hiljaa miettinyt, yksin, usko tai älä. Niin yksin olen miettinyt, miksi minua heikottaa. Miksi minulla on aina kylmä, onko valo huoneessani liian vaaleaa? Karkaako lämpö elämän verkosta, josta silmät ovat rispaantuneet? Jo kahden viikon ajan olen ollut voimaton. Olen istunut sänkyni reunalla tuijottaen televisiota, kuullut ääniä, mutta en muista mitä olen tehnyt, mitä nähnyt tai kuullut. Olen unohtanut mitä on ilo ja nauru. Mitä on hymyillä silkasta onnesta eikä siitä, kun suonenveto nykii poskilihaksia. Olen unohtanut mistä elämän pienet mukavat asiat on rakennettu, näen ja hallitsen vain suurta mustaa möykkyä, jota raahaan perässäni.

Olen useasti ollut valmis luovuttamaan. Olen etsinyt paikkaa johon paeta. Sammuttanut puhelimeni vain siksi, että tiedän olevani liian väsynyt siihen vastatakseni. Olen itkenyt ja toivonut sen jonkun kuulevan, näkevän ja minua auttavan. Mutta toivonut ettei kukaan tule, jotta ihmiset ympärilläni säästyvät tästä kaikesta. Olen miettinyt millaista on elää veden alla tai liitää kuutamossa. Olen miettinyt mikä minusta tekee arvokkaan. Olen hukannut kotiavaimeni, nukkunut roskisten takana vain ollakseni piilossa. Olen rukoillut, vaikka en ole apua saanut, olen kysynyt miksi juuri minä. Rakastanut olen kevään tuoksua, ensivihreää, mutta nyt toivon vain tummien pilvien peittävän tämän kaupungin ja elänyt uskossa siinä, jossa vesi tulvan lailla puhdistaa surun ja murheen ja näen horisontissa lipuvan laivan kultaisine ankkuroineen. Ja nähnyt sateenkaaren sen yllä. Olen värittänyt sydämiä mustalla tussilla.

Olen tuntenut olevani loppu, en ole löytänyt sen alkua. Olen vain ollut niin väsynyt. Ja olen tiennyt ettei kukaan, ei kukaan voi minua enää pelastaa. Ja minä olen itkenyt, kun näin joutsenen uivan yksin järven tyyneellä pinnalla. Ja tunsin sen tuskan, jota se kävi läpi yhä uudelleen...