Voimaton..

Niin kuin aamu nousee, niin myös iltahämärä laskeutuu maan päälle. Ja niin kuin elämän pienet, iloiset asiat ovat vain hetken kanssani, niin myös murheet valtaavat sydämeni. On raskasta jatkaa, matkaa niin pimeää ja niin hankalaa. Aina ei voimat riitä, ja tuntuu, kuinka helppoa olisi vain luovuttaa. Sulkea ovi lopullisesti perässä ja olla lunastamatta takuuvuokraansa. Jättää kaiken taakseen ja maailman unohtaa. Surullinen oli sieluni, hetken, mutta nyt en tunne enää edes omaa suruani. Vain kylmä pala kehoani heikosti pumppaa. Ja se on ainoa merkki minun, maailman välisestä kommunikaatiosta, jonka linjat ovat jo niin häiriintyneet odottaen niiden vain katoavan iankaikkisen avaruuden pimeyteen.

-- Sinä aamuna kun heräsin, pyyhin kyyneleeni poskiltani. Katsoin ylös tuntematta enää surua. Viha ja epätoivo kalvoi sisälläni. Kuin vesi, joka koversi kiveen koloa virran piiskatessa sen kovaa, mutta haurasta pintaa. Ja rakkaus, jota etsin, oli kuollut. Se oli kuollut, vaikka en ollut sitä edes löytänyt. --

Katsoin peiliin, mutta en tuntenut sitä ihmistä, joka katsoi minua. Tummat silmät, elottomat, kuin vieraan, katselivat minua. Ja minä katsoin takaisin. Oli outoa olla tuntematta mitään, vaikka katseeni porautui suoraan omaan sieluuni. Hetki oli hiljainen, äänetön. Niin hiljainen kuin kuolema kirkon penkeillä. Avasin vesihanan, joka virtasi heikosti ruosteista vettä lavuaariin. Sen ruskea väri, sen kitkerä tuoksu. Kasvoja pyyhkiessä, pisaroiden muodostaessa rivejä, kuin linnunrata ihollani, kuivaan ne pehmeään pyyhkeeseen. Ihoni tuntoelimet heräilivät ikiunesta, ne olivat ihmeissään. Tunne, pehmeä ja hellä, oli niille niin vieras ja epämääräinen. Ei osannut ne edes viestiä lähettää. Ja aivoni olivat niin äänettömät.

-- Kuivat, elottomat kasvoni olivat vieläkin niin väsyneet. Ei vesi herättänyt niitä hymyilemään, ei valo, joka vessan pienestä ikkunasta lämmitti, tuonut lämpöä sisälleni. Olin hauras kuori, vailla elämäntunnetta. Vailla lämmintä verta, joka virratessaan jokaisen jäsenen läpi kuljettaisi edes pienen palan sitä ihmistä, jona itseni vuosia sitten tunsin. Ja nyt kun katson peiliin peittää kasvojani hymy tunteeton, silmät niin kylmät kuin keskitalven pakkasyö. Iho kalpea ja eloton. Ja ajatukseni. En osannut enää ajatella, vaikka pääni oli täynnä selvittämättömiä murheita, en tiennyt minkä langan päästä minun olisi pitänyt ottaa kiinni saadakseni takaisin sen kaipuun ja palon, jota tunsin sillon joskus. --

Arki, se oli sitä mitä eilenkin, mitä huominen ja viikon päästä. En osannut enää kaivata huomista. En surra eilistä. Sekoittui päivät toisiinsa enkä enää erottanut aamua illasta, liikuin vain pysyäkseni kellon kanssa tahdissa. Ja jalkani, täynnä haavoja ja ruhejeita, huusi kipua ja pyysi pysähtymään. On vain niitä hetkiä, kun kävelet rautatien yli etkä uskalla pysähtyä. Pelkäät, että jäät siihen ja vain odotat. Niin kauan kunnes valo ja ääni peittää huutosi ja itkusi. Istut tuolillasi kahdeksan tuntia. Silmäsi hapuilevat tietokoneen näytön keinovaloa, joka väreilee kylminä aaltoina. Ja odotat. Kello kulkee hitaasti taakse päin. Kaksi sekuntia taakse, yksi eteen. Ja hitaasti päiväsi pitenee, ja olet yhä heikompi.

-- Ja kun iskee maanantai aamuna herätyskello tajuntaani tiedän, että arki on palannut. Tiedän, että samat raskaat rutiinit odottavat minua, velvollisuudet, joita enää en jaksaisi suorittaa. Mutta jokainen aamu nousen ylös, peseydyn ja syön aamupalani. Katson uutiset ja aloitan päiväni. Joka ikinen aamu. Ja kun istun työpaikkani tuolilla ajattelen, epäilen sisällä jossakin on vielä toivonkipinä. Kipinä, jota heikolla puhalluksilla pidän salaa itseltäni elossa. Ja jokainen ilta, nukahdan. Nukahdan syvän uneen ja vaikka toivon etten enää aamulla herää, nousen kaikesta huolimatta. --