Ristiaallokossa..

Toisen suru, on toisen pettymys. Itkee vastapäinen mies menetystään. On hänen vaimonsa kuollut onnettomuudessa, ei ymmärrä hän elämän tarkoitusta. Vastapäisen kylmät ja tunteettomat silmät hapuilevat osumaa ohikiitävistä maamerkeistä. Ei halua hän luoda katsettaan mieheen, pelkää ettei hän osaa auttaa. Syvällä hän ihmettelee, miksi elämä vie ihmisen, jonka sydän sykkii lämpöä ja rakkautta, kun toinen etsii vastausta syihin ja seuraamuksiin elämäänsä, toivoo olevansa kuollut, toivoo ettei aamulla enää avaa silmiään. Itkee mies ja hänen surunsa on puhdasta. Jokin sisälläni käskee häntä auttaa, mutta tuntuu etten ole oikea ihminen. Mitä sanoisin, vaihdan paikkaa vaimosi kanssa, jos se olisi mahdollista. Yritän vain sulkea silmäni ja kadota omiin ajatuksiin, laitan musiikin lujemmalle ja toivon, että mies ymmärtää minun tekoni ja minun syyni. En vain ole oikea ihminen häntä auttamaan. Ja kun linja-auto pysähtyy nousee mies ylös, hän katsoo minua. Kuin hän olisi kuullut ajatukseni ja sanoo: "Elä kuin eläisit viimeistä päivää". Ja ne sanat kaikuivat kuuroille korville. Kuinka paljon voinkaan vihat itseäni.