Tuntematon päämäärä.

Kaartuva taivas, kuin nuoren tytön huntu, kietoo selällään makaavan pojan ympärilleen. Herää avaruus eloon, valopilkut heijastuvat pojan poskelle ilmestyneestä kyyneleestä takaisin. Ajaton hetki, on pisara pojan poskella pysähtynyt. Puut ympärillään seisovat paikallaan, vartioiden pojan elämää, joka niin hauraana yhdistyy maahan. Surullinen sydän kerää toivoa tähtien himmeistä sykäyksistä, jotka kiitävät avaruuden halki tämän pojan surullisiin silmiin, valo tarttuu kosteisiin silmiin luoden verkkokalvolle peilikuvaa lopputomasta, äärettömästä. Katoaa ajatukset mustien aukkojen syviin meriin. Ja mieli, levoton kuin revontulien syke ja liike pohjoisella taivaalla, poika etsii totuutta galaksien verhojen takaa, etsii silmät, hapuilee ajatukset. Tuntuu käsien alla kylmä nurmikko. Silittää pienet sormet sitä, kuin karhea matonreuna, sohvankulma, joka kuiskaa sormien kautta elämän pieniä asioita.

Pojan silmät, niin syvän ja loputtoman surulliset, tummat kuin valtameret. Niiden peittämät kyyneleet vääristämät maailmankuvan, kuin jää ikkunassa heijastaa maailmaa toisella tavalla. On mieli ollut jo musta, hetken, ehti kalenteri vaihtua toistamiseen. Kului kellon rattaat ja pysähtyi se liikkumasta. Oli ehtinyt puut vaihtaa talviturkin päällensä, useaan kertaan ja oli kevät jäänyt usein välistä. Kesäkin oli lyhyt kuin sekuntti ja peitti pojan mielen talvi kylmä, levottomat paukkupakkaset olivat hakanneet hänen itsetuntonsa syvälle. Alemmas kuin naapuritalon kaivo ylettyi. Silti oli poika jaksanut kulkea polkuja tuntemattomia, lopuksi ilman kenkiä ja vaikka matka oli loputon ja raskas, ei hän ollut luovuttanut. Mutta nyt kun poika makaa maassa, kuulee avaruuden ajattoman huminan ja viattoman pimeyden, mahdollisuuksien määrän. Ja kun tuntee jalkojen säryn koko kehossaan niin lujaa, ettei enää saa käsiään nostettua tajuaa, että oli hän löytänyt matkansa päämäärän. Sen viimeisen pisteen, johon hän päätti jäädä makaamaan, sulkea silmänsä, peittää ajatuksensa ja ummistaa korvansa. Oli pitkä ja loputon rata vasemmalla. Ja oikealla. Oli ruoho kietoutunut ratakiskojen ympärille, hukuttaen entisaikojen äänet ja huudot. Mutta poika oli tutkinut ja tiesi, että tänä yönä ratakiskot saisivat maistaa entisaikojen taikaa, ne saisivat tuntea metallin metallia vasten. Se saisi taas elää hetken. Ja niin kuin tähdenlento tarttui pojan silmiin, niin katosi yö kirkkaan valon heijastaessa mutkan takaa metsän siimeksestä. Ja kun tuo valo ilmestyi pojan eteen tunsi poika suurta lohtua, se tiesi, että elämä jatkuu ja tämä raskas taival oli hänen selästään pois tiputettu. Ja saisi hän ratsastaa tuolla tähdenennolla, joka halkoi taivaan hetki sitten.