Hiljaa istun vanhalla, natisevalla, nojatuolillani. Olen käpertynyt pieneksi elämää pakoilevaksi palloksi. Suojanaan vaalea peitto, jonka alta pienet varpaani pilkottavat ja tarkastelevat maailman ihmeitä. Hiljaa radio lähettää nuotteja ilmaan, jotka leijailevat edessäni, hiljaa ylös nousten kohti kattoa. Kädessäni kuppi kahvia, höyryävän kuumaa, värinä toffee valkoisine maitoraitoineen. Sen pinta väreilee ja höyryää ja kun puhallan, muodostavat höyryjonot pieniä rinkuloita minun ja lukuvaloni väliin. Ja kun suljen silmäni saatan eksyä maailman varjoihin, jotka muodostuvat poskelleni pieninä vesipisaroina.
Lasken kuppini pöydälle, nostan peiton korviini asti niin, että vain pienet surulliset silmät jäävät tutkailemaan ympärilläni olevaa asuntoa. Se on minulle tuttu, olen sen kanssa asunut jo vuosia, mutta nyt se tuntuu jotenkin kylmältä. Se näyttää vieraalta. Pienet ja viluiset varpaanikin pelästyvät ja pakenevat peittoni alle. Ne eivät edes uskalla kurkistaa, jäävät vain lämmitelemään pimeään. Nostan kuppini, siemaisen kahvia, se polttaa huuliani, mutta maistuu hyvälle. Se on kuin rohto suruuni, joka helpottaa hetken.
Hiljainen asuntoni, seurana vain vaimea musiikki, tekee minut surulliseksi. Olen väsynyt, olen kuin eilinen sadepilvi, joka hitaasti katosi, haihtui, enkä osannut sitä enää tänään kaivata. Olen satanut yhtä paljon, kuin se hento pilvi eilisellä taivaalla ja tuntuu, että minäkin katoan hiljaa. Hitaasti mutta varmasti. Lasken kuppini kädestä, se polttaa sormeani ja ennen kuin se osuu pöydän pintaa vasten irroitan otteeni. Kuin hidastetusta mustavalkoelokuvasta näen, kuinka kuppini hajoaa pieniksi siruiksi pöydälleni ja kahvi tahraa puisen pinnan. Mutta olen liian väsynyt edes murehtiakseni asiaa, edes siivota en jaksa. Annan sen vain olla ja katson, kuinka kahvi hitaasti haihtuu jättäen pienen tahran pöydälle.
En saa sanoiksi näitä tunteita, en osaa pukea värejä, en nimetä ajatuksia. Olen viittä vaille valmis hukkaamaan elämäni tarkoituksen. Olen hitaasti eristänyt itseni maailmasta vain siksi, että olisi helpompi lentää sadepilven päällä ja kadota niin kuin sekin hitaasti katoaa. Pisara kerrallaan. Olen kuin se kahvitahra pöydälläni, muisto, joka katoaa siihen koskiessa. Nousin tuoliltani. Kuulin kuinka luuni natisivat, suoristin selkäni ja kävelin pieneen keittokomerooni. Otin paperia, ja se kahvitahra, joka minua muistutti, katosi pinnalta pöydän. Jäi vain muisto, sekä pieni rinkula puisen pöydän pinnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti